www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloonPerttu Ollilla – Wider Screen 4/2003

 

 

HUUTOA PIMEÄSTÄ HUONEESTA

– Bruce Naumanin Anthro/Socio-teoksen kokeminen ja psykodiegesis

 

Anthro/Socio on teksasilaisen video- ja mediataiteilija Bruce Naumanin 1990-luvun vahvimpia audiovisuaalisia installaatioita. Teoksesta on kaksi versiota. Anthro/Socio (Rinde Facing Camera) on ollut näytteillä Kiasman näyttelyssä Bruce Nauman – Kuva/teksti 1966–96 17.10.1998–24.1.1999. Tämä suljettuun, pimeään tilaan pystytetty sähköinen teos koostuu videoprojektoreista, monitoreista ja äänentoistolaitteista. Installaation visuaalista puolta edustavat saksalaisnäyttelijä Rinden kaljusta päästä otetut, osin ylösalaisin olevat lähikuvat. Asetelma toistuu monitorien ruuduilla ja suuressa koossa seinällä. Teoksen kantaversiossa Anthro/Socio (Rinde Spinning), jonka ensiesitys oli 1991 New Yorkissa Dislocations-näyttelyssä, Rinden lähikuvatut päät tekevät lisäksi pyörivää liikettä. Auditiivisuutta Anthro/Sociossa edustaa puolestaan kaiuttimista pauhaava Rinden ääni, jota kuusi laserlevysoitinta toistavat.

Tässä kirjoituksessa huomion kohteena on se, mikä Naumanin audiovisuaalisessa installaatiossa ja sen kokemisessa on auditiivisuuden sfääriin, ääneen ja kieleen liittyvää. Ensinnäkin mikä Anthro/Socion voimakkaassa äänellisyydessa on kielen sivuuttavaa tai kielen ulkopuolelle johdattavaa? Millaiseen merkitysmodaaliseen outouteen Anthro/Socion rakenne voi kuulijansa johtaa ja mihin tämä perustuu? Toisen – Rinden – äänen vastaanottamisen mahdollisesti nautinnollista peruskokemusta käsitteellistän asettamalla vastakkain Jacques Lacanin esittämistä todellisuuden ja psyyken järjestyksistä symbolisen ja reaalisen.

Symbolinen systeemi on sellainen, jossa käsitteet ja objektit leikkautuvat irti toisistaan. Tällainen kommunikaatiosysteemi voi sisältää verbaalisia, visuaalisia, auditiivisia ym. ilmaisuja, kunhan ne ovat synkronisesti riittävän etäällä toisistaan ja diakronisesti jokseenkin pysyviä. Symbolinen järjestys kattaa lukuisat symboliset systeemit, joille kaikille on yhteistä sidonnaisuus merkityksellisiin ilmaisuihin. Reaalinen on sen sijaan symbolisen toiseus, jotain signifikaatiolle ja kielelle ulkopuolista, mielikuvituksellekin lähes tavoittamatonta. Reaalisella transsendenssina tarkoitan kokemusta kokijan ulkopuolella olevasta pyhästä ja jumalaisesta, ajattomasta, eriytymättömästä ja määrittelemättömästä, täydestä ja mahdottomasta. Reaalisella immanenssina viittaan puolestaan ulkoista pyhää ja jumalaista lukuun ottamatta edellä mainittuihin ominaisuuksiin, sikäli kuin niitä voidaan pitää ei-kvalitatiivisen tiedostamattoman piirteinä.

Haluan pohtia näitä problematiikkoja paitsi kokijan kannalta, myös Rinden itsensä osalta. Hänen puheensa kompastuu eräänlaiseksi epäkieleksi ja ääneksi, joka tuntuu täyttävän hänen kokemuskenttänsä kaiken nielevästi ja lopullisesti. Tätä käsitteistöä koettelemalla koetan vastata siihen, miten Rinde-hahmon mieletön esiintyminen voitaisiin ymmärtää. Naumanin installaatioille tyypillisesti tässäkään teoksessa ei ole mitään tarinamailmaa, vaan keskeistä on nauttivan tai kärsivän hahmon psyykkinen tila, psykodiegesis. Psykodiegesiksen osalta pyrin kiinnittämään lacanilaisen diskurssin hedelmällisine paradokseineen Rinde-hahmoon ja tuomaan näin reaalista vielä enemmän näkyviin. Kolmanneksi kyseessä on yritys kirjoittaa sellaisesta video- tai mediataiteesta, joka itse puhuu epäkielellä ja jonka vastaanotto tuntuu polarisoituvan joko torjunnaksi tai mykistymiseksi.

 

Anthro/Socio audiovisuaalisena modulaattorina: merkityksestä materiaaliin

Eräs Anthro/Socio-installaatioiden vaikuttavimmista puolista liittyy ihmisääneen musiikillisena elementtinä ja sen muodonmuutoksiin. Rinden huutolaulun tekee mielenkiintoiseksi, että vaikka se kommunikatiivisen puolensa kautta kiinnittyy symboliseen, kakofonisen musiikillistumisen takia kiinnittyminen jää hyvin etäiseksi ja tulee lopulta kokonaan sivuutetuksi. Rinden musiikillistunut ja kuoroutunut ääni laulaa ikään kuin jäähyväiset kielen semanttiselle ulottuvuudelle. Se, mitä kokija on pakotettu kohtaamaan, on kielen, tekstin, representaation ja narraation sijasta pikemminkin kuvan visuaalisuuden ja äänen auditiivisuuden rekisteri sekä hänen oma ruumillinen responssinsa näihin rekistereihin.

Antro/socio (Rinde facing camera)Symbolisen näennäisessä selkeydessä toimiva kokija pyrkii fokusoimaan kommunikaation helpoiten tunnistettaviin elementteihin. Rinden tapauksessa se tarkoittaisi yritystä olla antautumatta huutolaulun musiikillisuudelle ja keskittyä viestin kielellisyyteen ja puheominaisuuksiin, suosia konkreettisempaa ja suorempaa merkityksen modaliikkaa. Rinden huutaen laulama "vokaalimusiikki" on kuitenkin hyvin vähän sidoksissa sanojen välittämiin merkityksiin jo siitä syystä, että kaiuttimista pauhaavasta monien äänten kakofonisesta melusta on vaikea saada mitään selvää. Koko äänimateriaali - pyynnöt, kehoitukset ja käskyt - on niin kudoksista ja päällekkäistä, että elementtejä on erittäin vaikea erottaa toisistaan. Monipäinen Rinde huutaa installaatiossa kokijalle kahta suurta teemaa: "Eat me, feed me! Help me, hurt me!" sekä "Anthropology! Sociology!"

Toki Rinden vokalisoitua viestintää voidaan pitää symboliseen sidottuna, vaikkei kokija erota tai ymmärräkään viestin kielellistä sisältöä. Kokija voi nimittäin tajuta kielisysteemin läsnäolon ja sitä kautta huomata joitain syntaktisia yksiköitä. Kuitenkin Rinden huudettu laulu lähenee niin paljon sellaista hälyrekisteriä, jossa vokaalit symmetrisoituvat toisiinsa, että kokijan huomio siirtyy äänen auditiivisuuden rekisteriin. Vaikka tuon rekisterin materiaalina toimivatkin sanat, ne ovat menettäneet syntagmaattista ja paradigmaattista riippumattomuuttaan siinä määrin, että siirtymä on mahdollinen. Rinden huutolaulu musiikillistuu pauhuksi, jossa puheenkaltaisuus jää taka-alalle symbolisen osatekijänä.

 

Tauottomuus, kudoksisuus

Michel Poizat näkee kielellisen semantiikan perustuvan hiljaisuuksiin, joiden rajaamat sanan, lauseen, virkkeen loput tai konsonantit katkaisevat auditiivisen jatkumon. Hiljaisuuksien kautta äänimateriaali saa symbolisen sille osittaman merkityksen. (Poizat 1992, 43.) Rinden tapauksessa hänen viestintänsä on musiikillistettu juuri vähentämällä merkityksiä kiinnittäviä hiljaisuuksia, muokkaamalla kudoksisuudella ja päällekkäisyydellä huutaen lauletusta äänimateriaalista yhtäjaksoinen jatkumo. Voidaan kenties olettaa, että sellainen ääni, joka on koettavissa ensisijaisesti äänen auditiivisuuden rekisteristä käsin ja joka lisäksi on mahdollisimman yhtäjaksoista, tuo kokijansa lähelle reaalista ja tarjoaa mahdollisuuden nautintoon (jouissance). Oletus perustuu siihen, että etäisyys symbolisesta, tässä tapauksessa selkeästi etäisyytenä kielestä, tarkoittaisi likeisyyttä reaaliseen nähden.

Eräs tulkitsija rinnastaa Heinz Peter Schwerfelin ohjaamassa bruce nauman – MAKE ME THINK -dokumenttielokuvassa (1997) Anthro/Socion ylevästi kirkkolauluun. Suurin syy tähän on epäilemättä kaikuefekti, jossa Anthro/Socion akustiikka tavoittelee lähes kirkon holveja. Lisäksi vertaus voi kertoa myös siitä, että kokijalla on ollut Naumanin audiovisuaalisessa installaatiossa ja kirkossa mahdollisesti yksiäänistä latinankielistä kirkkolaulua kuunnellessa samankaltainen merkityksen kadottamisen kokemus.

Luulen kuitenkin, että gregoriaaninen kirkkolaulu tauottaa jossain määrin rukouslaulua ja vertautuu Anthro/Socion huutolaulusta poiketen siihen, miten kielelliset merkitykset muodostetaan tauottamalla. Joka tapauksessa rinnastus kirkkolauluun on sikäli kiinnostava, että vaikka uskonto onkin eräs symbolinen systeemi, se tuntuu tarjoavan ihmisille mahdollisuuden eräänlaiseen reaalisen transsendenssina kokemiseen. En myöskään halua kieltää sitä mahdollisuutta, että uskonnon elämänmuotoon sosiaalistunut subjekti, jolle laulun ilmaisemat hengelliset tunnetilat ja mielentilat ovat jo periaatteessa tuttuja oman symbolisen systeeminsä sisällä, saattaa uppoutua lauletun äänen auditiivisuuteen niin täysin, että tulee lähelle reaalista. Todennäköisesti tällaisen subjektin on kuitenkin vaikea uppoutuessansakaan unohtaa, että kyseessä on nimenomaan rukouslaulu.

Jos gregoriaanista kirkkolaulua voidaan pitää askeleena pois kielellisestä ilmaisusta, voidaan Anthro/Socion kakofoniaa vastaavasti pitää suurena harppauksena. Rinden huudetun laulun verbaalista sisältöä ei olekaan tarkoitus kuulla selvästi kakofonisen ilmaisutavan lävitse. Musiikillistuneen ilmaisun merkittävyys jättää Anthro/Sociossa alleen verbaalisen ilmaisun. Rinden päät laulavat niin kovaa ja lisäksi suhteellisen korkealta, että vokaalisymmetria tuottaa perin kummallisen vokaliisin, sanattoman laulun, jonka viestinnällinen puoli jää vain viitteelliseksi. Lisäksi "Eat me, feed me! Help me, hurt me!" ja "Anthropology! Sociology!"-teemat kuuluvat ikään kuin yhden ja saman ihmisen monipäisen kuoron päällekkäin laulamina. Kuoroutunut huutolaulu on jo itsessään yhtäjaksoista ja kudoksista, mutta lisäksi se vielä jatkuu kaikuen audiovisuaalisessa tilassa pitkänä, loputtomiin kannateltuna säveltasona. Näin siitä puuttuvat sellaisten nuottien tuottamat tauot, joita Poizat vertaa kielellisiä merkityksiä muodostaviin taukoihin (Ks. Poizat 1992, 66–67.).

 

Merkityksestä nautintoon

Tarkasteltaessa Rinden huutolaulua ilmaisuna, jossa kuoroutuneen ihmisäänen itsetarkoituksellinen auditiivisuus on huipussaan, voidaan symboliseen järjestykseen kiinnittäjänä pitää edelleen sitä, että laulu kenties ilmaisee tunteita tai mielentiloja. Jos kokija on sitoutunut merkitysten etsimiseen, hän voi hahmottaa äänimateriaalista esimerkiksi tunnetiloja äänellisen ilmaisun merkityksinä tukeutuen hahmotuksessaan erinäisiin opittuihin symbolisiin systeemeihin. Merkityksen hakemisessa ja outoon merkityksen modaliikkaan perustuvan nautinnon saavuttamisessa on huomattava yhteensopimattomuus. Slavoj Zizek tiivistää tämän ristiriidan sanomalla, ettei merkitystä ja nautintoa voida saada yhtäaikaa. Hänelle merkityksien tajuaminen häivyttää näkymättömiin sen muodon, johon nuo merkitykset ovat kirjoittautuneet. Zizekin dialektinen analyysi pyrkii tällaisissa tapauksissa ottamaan askeleen taaksepäin sisällöstä muotoon eli tuomaan muodon uudelleen näkyviin lykkäämällä sisällön tarkastelua. (Zizek 1992, 133–134.)

Mielestäni Rinden huutolaulu ei kovin selvästi denotoi tunne- tai mielentiloja minkään ilmeisen musiikillisen lainalaisuuden nojalla. Se on pikemminkin puhdistettu vihjeistä, joihin merkityksiin suuntautuva esikielellinen kokemistapa voisi tarttua. Sisällön tarkastelun lykkääminen ei ole kokijalle mikään analyysin metodinen ohje vaan luonteva kokemuksen muoto. Sisältö yksinkertaisesti vain lykkääntyy kudoksisen huutolaulun loputtomiin kannatelluissa säveltasoissa ja jää eksplisiittisimmillään kenties kokonaan saavuttamatta. Jos merkitys kuitenkin nousee esiin, se tuottaa mielihyvää, mutta nautinnon kustannuksella.

Yhtäältä Rinde laulaa huutaen ja toisaalta huutaa laulaen, eli kyseessä on sekä huutolaulu että lauluhuuto. Rinden ääni ei ehkä täysin toteudu siinä merkityksessä, jonka Poizat antaa huudolle. Poizat’n mukaan huuto on musiikin rajojen ulkopuolinen, sanan ulottumattomissa oleva yhtäkkinen äänellinen purkaus (Poizat 1992, 76). Yhtäkkisyys, sikäli kun se on äänen äkillistä kulminoitumista huudoksi, ei täysin ole sitä, minkä Anthro/Socion kokija joutuu vastaanottamaan. Rinden ääni ei missään vaiheessa riko mitään selkeän turvallista äänimateriaalia, johon kokija olisi ehtinyt samastua, vaan se kertautuu alun alkaen samanlaisena ja yhtäjaksoisena äänellisenä jatkumona. Se on jo alunpitäen huutolaulua tai lauluhuutoa, kenties epäturvallista sellaista. Kun näyttelyvieras lähestyy Anthro/Socio-installaatiota, hän tietää astuvansa tilaan, jossa huudetaan kovaa. Naumanin audiovisuaalisten installaatioiden ääni kuuluu nimittäin myös muuhun galleriatilaan.

 

Käsitettävyyden rajapinnalla: isku takaapäin

Varautuneellakin odotushorisontilla varustettu kokija joutuu kohtaamaan monipäisen Rinden äänessä poizat'laisen huudon sietämättömyyden. Lähtökohtaisesti oletan, että näyttelyvieras astuu Naumanin audiovisuaalisiin installaatioihin symbolisesta käsin. Onhan symbolinen järjestyksen alainen kokemisen muoto se, jolla taidenäyttelykontekstissa kuvaa ja ääntä yleensä sivistyneesti lähestytään. Se, tavoittaako kokemisen muoto muita lacanilaisia järjestyksiä, riippuu yhtäältä audiovisuaalisten tilojen intensiteeteistä ja toisaalta kokijan omasta suhtautumistavasta. Vaikka kokija tietääkin astuvansa äänitilaan, sama tila toimii myös eräänlaisena ääritilana, mikä saattaa yllättää ja ahdistaa. Jean-Charles Massera kirjoittaa Anthro/Sociosta prosessina, joka yllättää kuin isku takaapäin. Vastaavasti Get Out of My Mind, Get Out of This Room -ääni-installaation kakofoniaksi muuttuneen hokeman vaikutuksesta hän sanoo, että tilasta on poistuttava heti sinne saavuttuaan. (Masséra 1998, 26.) Toinen paljastava luonnehdinta on Robert Storrin kuvaus ihmisistä Anthro/Sociossa:

"Katselijat kokivat tilan pelkästään hyökkäävänä. Bruce käveli sisään ja asettui monitorin viereen, jossa ääni oli erityisen kova. Hän kuunteli puhetta kuin se olisi ollut musiikkia. Tavallaan se onkin eräänlaista kirkkolaulua. Teos on rauhoittava, kunhan ääneen tottuu." (Storr dokumenttielokuvassa bruce nauman – MAKE ME THINK. Suomennos otettu alateksteistä.)

Rinden laulettu huuto näyttäytyy näiden lainauksien valossa aggressiiviselta "iskulta takaa päin". Tilaan astuttaessa tuo isku luo momentin, jonka aikana symbolisen järjestyksen alainen kokeminen murtuu. Huuto on jotakin symbolisen järjestyksen ulkopuolista. Se pyrkii "artikuloimaan" tuon järjestyksen toiseuden, parodoksaalisesti äänekkyytensä kautta tuomaan läsnäolevaksi kuoleman hiljaisuuden. Symbolisen toiseuden kohtaamiseen voidaan reagoida kahdella tavalla, joko ahdistuen tai nauttien. Huudon sietämättömyys on vaikeudessa ylläpitää ja kestää sitä. Kokijan on yhtälailla työlästä kestää tai säilyttää ahdistuksensa ja nautintonsa: on poistuttava heti saapuessaan tai luovuttava nautinnosta.

Antro/socio (Rinde facing camera)

 

Psykodiegesis: Lalangue ja psykoottinen diskurssi

Mitä sitten Nauman kuunteli kuunnellessaan "puhetta kuin se olisi ollut musiikkia"? Kysymykseen voidaan lähteä vastaamaan erään sellaisen kielen tason kautta, jonka voi sanoa sisältävän kovasti merkitysmodaalista outoutta. Lacanille tiedostamaton on sijoitettavissa subjektin signifikaatiopyrkimysten katkoksiin (Lacan 1979, 181). Subjekti tuottaa aina tekstiinsä näitä katkoksia tai aukkoja, lacunoita (1). Kuitenkin tiedostamattoman saavuttamiseen voisi olla suorempikin tapa. Joissain kokemuksissa tiedostamaton voi nimittäin puhua suoraan mielettömiä repliikkejä tuottamalla (Lacan 1988, 167). Näitä voitaneen kuvata myös Lacanin seminaareissaan 1972–73 käyttöön ottamalla termillä lalangue (2), joka on Jean-Claude Milnerin mukaan "ylimäärän funktiota" ja senlaatuista tietoa, jonka vaikutukset ulottuvat kauemmksi kuin mitkään puhuvan subjektin ilmaukset (Milner 2003, 330–331). Elisabeth Roudinesco kirjoittaa kyseisen termin viittaavan kieleen (3) kohdistuvaan haluun ja tarkoittavan kenties myös "tietoa joka tietämättään tietää itsensä". Siten lalangue välttää matemaattista ilmaisua ja toimii mateemin käsitteen vastinparina kontrastoituen ajatukseen täydestä välitettävyydestä. Mateemeilla Lacan puolestaan yritti vastata kysymykseen, onko mahdollista välittää tietoa, jota näyttää olevan mahdotonta opettaa. (Roudinesco 1997, 360–361, 363.)

Lalangue voidaan liittää kiinteästi yhteen, jopa samastaa, sellaisen psykoottisen "puheen" kanssa, jota Rinde tuntuu tuottavan. Dramaattisimmillaan psykoottinen diskurssi on transformatiivista, intuitiivista tai luovaa. Paradoksaalisesti se on myös mekaanista ja toistavaa. Lisäksi se on käynyt läpi tiedostamattoman transformatiivisten prosessien tuottaman muokkauksen ja tarjoaa näin tuskin lainkaan lingvistin analysoitavissa olevaa yhteyttä itsensä ja merkityksen ankkuroitumisen välille. (Ragland-Sullivan 1986, 205–206.)

Hypoteesini on, että reaalinen immanenssina voi tulla hetkellisesti läsnäolevaksi silloin, kun tiedostamaton subjekti ilmaisee itsensä lalanguessa tai kun psykoottinen diskurssi pyyhkii pois Isän Nimen transgressiivisen nautinnon tai ahdistuksen kokemuksissa. Zizek tuo esille nautinnon kokemuksen taustalla olevan pakotetun valinnan tilanteen. Yksilöllä on valittavanaan "Isä tai huonompi". Valinnan erikoisuus on siinä, että jos valitsee Isän (symbolinen järjestys, kieli, subjektius, yhteisöllisyys), menettää nautintonsa ja sen objektin a, johon nautinto tiivistyy. Jos taas valitsee huonomman (nautinto, objekti a, psykoottisuus), menettää kaiken: sekä subjektiutensa että objektin. Symbolinen järjestys myöntää siis vain näennäisen valinnanvapauden, sillä tuo vapaus on vasta subjektilla, joka jo on valinnut oikein, Isän. Nautinnon objektin olemassaolokin alkaa vasta silloin, kun se menetetään. Sellainen subjekti, joka pyrkii pitämään kiinni insestisestä nautinnon objektistaan, uhraa yhteisöllisen subjektiviteettinsa ja saa tilalle psykoottisuuden. (Zizek 1992, 74–75.)

 

Rinden valinta

Rinde on kiellon kieltäjä. Hänen loputtomiin jatkuvassa nautiskelevassa huutolaulussaan Isän Nimi on huomattavan verworfen (4) – luultavasti lopullisesti. Psykodiegesiksen tutkimisen tasolla Rinde edustaa hahmoa, joka on tehnyt radikaalin valinnan Isän ja huonomman välillä. Valinnan poikkeuksellisuus on huomattava jo siinä perusmerkityksessä, että kyseessä piti olla nimenomaan pakotettu valinta, jossa yksilön mahdollisuus valintaan on harhainen. Rinde on kenties tavoittanut objektin a oman kuoroutuneen äänensä itsetarkoituksellisessa materiaalisuudessa. Koska subjektin ja itsestä erotetun objektin a välillä ei ole enää eroa, ei ole myöskään halua eikä subjektia tuon halun kantajana. Lacanin esittämä analogia valaissee valinnan erikoisuutta: "Rahat tai henki!" Jos valitaan rahat, menetetään kaikki. Jos taas valitaan henki, elämä on jollakin tavalla puutteellista, nimittäin rahatonta. (Lacan 1979, 212.) Vastaavasti Isän valitseminen on oman hermeettisen nautinnon ja sen tuottavan objektin a menetys. Huonomman valitseminen sitä vastoin on kaiken menettämistä. Puutteen itsensä puuttuminen tarkoittaa, ettei ole subjektiakaan sillä lacanilaisittain subjekti voi olla vain objektista a erotettuna, puutteellisena ja haluavana.

Psykodiegeettisen tulkintani mukaan Rinde ei ole subjekti – ei ole kenties koskaan ollutkaan – vaan psykoottinen nautiskelija. Hän on valinnut huonomman, romahduttanut subjektiutensa ja kadottanut yhteytensä todellisuuteen. Rinden huutolaulu rakentaa erityisesti Rinde Spinning -teoksessa hänen ympärillensä auditiivisen nautinnon kuplan, joka muodostaa ympäröivään symboliseen todellisuuteen nähden siihen kuulumattoman ja sille vastaisen tyhjiön, nautinnon hermopesäkkeen. Konkreettisesti tuo kupla (tai nuo kuplat) saa rajansa hänen huutonsa ja päidensä eriaikaisiksi synkronoidun pyörimisen kautta. Kuplan huimaantunut sisäpuoli edustaa todellisuudesta poistettua osaa, objektia a, jonka poistaminen pitää todellisuuden kasassa. Väkkäränä pyörivän ja huutavan kaljun pään muodostama vaikeasti lähestyttävä tilallinen tyhjiö on kuin nautinnon aukko symbolisen kuvapinnassa. Objektia a vastaavan tyhjän aukon reunat rajaavat kuvapinnan, todellisuuden (Ks. Zizek 1991, 94–95).

Kokijan kannalta (pyörivä) Rinde voi olla myös symbolista todellisuutta ylläpitävä hahmo. Tyypillisesti reaalisen ilmaantuminen on symbolista todellisuutta rikkovaa, mutta Zizek esittää myös erikoisen tulkinnan, jossa reaalisesta voi emanoitua objekti, joka representoi mielettömyyttä. Näin tehdessään se samalla tukee subjektiviteettia eheyttömyyden keskellä. (Zizek 1991, 134–135.) Ehkäpä symbolinen suorastaan tarvitsee omat psykoottinsa, joihin voidaan projisoida (symbolisen) todellisuuden kaikki mielettömyys ja systeemien välinen eripura. Rinde-hahmo voi siis toimia myös välttämättömänä anomaliana, johon siirretään symbolisen oma puutteellisuus, rikkonaisuus ja epäyhtenäisyys, jotta kokeva subjekti voisi edelleen vakaasti tukeutua symboliseen. Kuvapinta tarvitsee reikänsä rajautuakseen. Vaikka Rinden oma valinta onkin katastrofaalisen nautinnon valinta, kokijan Rinden valinta saattaa olla vain symbolisen itsevarmistus.

 

Nautinnon onnettomuus

Rinden nautinnon kahtalainen suhde hänen ääneensä – äänestä nauttiminen ja nautinnon purkautuminen ääneen – selittää Anthro/Socion kehämäisyyden. Naumanin teoksille tyypillisesti Anthro/Socio on audiovisuaalisena tilanteena täysin lukkiutunut. Rinde nauttii äänestään; hänen nautintonsa leimautuu merkityksen perusviestinä hänen ääneensä, josta hän nauttii ja niin edelleen. Lalangue antaa vain merkityksen perusviestin, chiffren (Ragland-Sullivan 1986, 225), ja tuo perusviesti osaltaan on lukkiuttamassa Rindeä nautinnon kuplan sisälle, mihin ilmiöön ironisesti ja etäännytetysti kutsuhuudetut antropologia ja sosiologia tuskin tarjoavat vastausta. Kineettisellä tasolla loputtomuuden mekanismia kuvaa Rinde Spinning -teoksessa hänen päidensä turbulentti liike.

Vaikka psykodiegeettisesti tulkittuna Rinden kohtaama reaalinen onkin kenties nautintoa tuottavaa, on se myös tuhoisa hänen subjektiviteettinsa kannalta. Aina transgressiivisesta luonteestaan huolimatta nautintoa voidaan pitää myönteisenä kokemuksena. Vastakohtana traumaattiselle reaalisen kohtaamiselle subjektiuden romahdus yhteydessä nautinnon objektiin a on kenties aika ajoin vaadittava elämän perustan vahvistus. Zizekin mukaan elämä puuttuu symbolisesta ja nautinto elämän perustana shokeeraa symbolisen (Zizek 1992, 22).

Vaikka yksilölle onkin mahdollisesti hyväksi vahvistaa elämänsä perustaa, hänen pitäisi kuitenkin pystyä säätelemään psykoottisen nautintonsa kestoa ja säilyttää integraatio- tai paluumahdollisuus symboliseen. Reaalisen kohtaaminen symmetrisoi subjektin ja tavoitellun objektin suhteen. Onnellisessa tilanteessa kohtaamista luonnehtii juuri hetkellinen läheisyys, pieni kuolema. Rinden esimerkillistämässä onnettomassa tilanteessa nautinto on juuttunut itseään uudistavaan kehään eikä pääse purkautumaan. Reaalisen ja objektin a liiallisesta läheisyydestä pidetään kiinni eikä subjektin ja objektin suhdetta saada enää normalisoitua. Äärimmäinen nautinto tuhoaa subjektin: suuri kuolema. Rinden nautinnon tuhoisuus ilmenee paitsi subjektiviteetin pysyvänä menettämisenä – hän on sanonut lopullisesti jäähyväiset Isän Nimelle – myös loogisena itsetuhoisuutena nautinnon itsensä kannalta. Nautinnolla on mieli ja merkitys vasta sen kautta, että se puuttuu, että symbolinen rakentaa täyteyden referentikseen tuon elämän perustan. Herkullinen lacanilainen paradoksi vielä kerran: vain subjektiuden valinta takaa sen, että nautinto ja sen objekti ovat olemassa.

 

Lopuksi

Tietty säännöstely luonnehtii kokijan reaalisen kohtaamista vastakohtana psykodiegeettisesti tulkitun Rinden reaalisen kohtaamiselle. Jos Rinden "puhe" koetaan lalanguena, merkityksenannossa paljastuu transformoidun puheen takaa esiin sellaista kielen ylimäärää, joka ei redusoidu verbaaliseen, selkeyteen pyrkivään viestintään eikä symboliseen järjestykseen. Kielen lalangue-tasossa on läsnä reaalinen immanenssina, joka tarjoaa mahdollisuuden nautintoon tai ahdistukseen oman tuntemattomuutensa kautta ja tietämättömyyttä edellyttäen. Lalanguesta ei irtoa kielellisiä merkityksiä, sillä se on merkityksetöntä tai vähintäänkin kaikkia kiinnitettyjä merkityksiä kaihtavaa.

Lalangue ei ole Anthro/Sociossa läsnä ainoastaan kokemuksen tasolla vaan myös teokseen itseensä tai Rinden psykodiegesikseen kirjoitettuna. Merkityksen kustannuksella Anthro/Socio artikuloi lalanguen mahdottoman struktuurin monipäisen Rinden omassa nautinnossa ja tämän jälkeen kenties reaktiivisesti vastaanottajan kokemuksessa ikään kuin kierrättäen tai toistaen reaalisen nautinnon tai ahdistuksen. Se toistuuko kokemus nautinnollisena, riippuu pitkälti kokijan valmiudesta luopua symbolisen dominanssista nautintonsa hyväksi. Merkityksiin ja mielihyvään kiinnittyvä kokija sen sijaan pyrkii ottamaan Rinden "puheen" haltuun viestinä, sivuuttamaan sen ominaisuuden lalanguena. Reaaliselta suojautumattomuus on tietämättömyyden intohimoa, suuren X:n poetiikkaa ja nautinnollista suhtautumista lalangueen keskittymällä puhtaasti äänen auditiivisuuden rekisteriin, äänen melodis-intonatiivis-soinnilliseen primaarisuuteen. Lalanguessa materialisoituu se merkitysmodaliikan outo komponentti, joka signifioimattomuudessaan kenties tuottaa nautintoa tai ahdistusta, tuhoaa transsendentin cogiton ja pysäyttää hetkeksi halun liikkeen.

teksti: © Perttu Ollila
Fil. yo, taidehistoria, Turun yliopisto
kuvat: © http://www.uol.com.br/

takaisin sisällysluetteloon


Viitteet

1. Ajatus tietoisesta puhetavasta tällä tavalla "lakunaarisena" oli jo Sigmund Freudilla, joka näki näihin aukkoihin paikantuvan sellaista hulluutta, joka sallii todellisen puheen purkautua esiin yleensä käsittämättömässä muodossa (ks. Lemaire 1977, 188). Lacanin on nähty jatkaneen tällaisen romanttisen irrationalismin tuomista psykoanalyysiin samoin kuin tiedostamattoman käsittämistä autenttisena itsenä ja syvemmän viisauden lähteenä. Kuitenkin ainakin Ellie Ragland-Sullivanin mukaan Lacan tällöin virheellisesti sekoitetaan sellaisiin psykoanalyytikkoihin kuin R. D. Laing, jotka olettavat "todellisen" itsen väärän sosiaalisen itsen vastakohdaksi (1986, 206, 332). [takaisin]

2. Langue kirjoitetaan todellakin yhteen määräisen artikkelin la kanssa. Ilmeisesti redublikaatiolla Lacan halusi saada ilmauksen lalangue myös kuulostamaan siltä, mihin sillä on osaltaan tarkoitus viitata: johonkin merkityksettömään, suussa solisevaan infantiiliin höpötykseen. [takaisin]

3. Ehkäpä "kielen" kaksoismerkitys on tässä yhteydessä pikemminkin oikealla tavalla kuvaavaa kuin sekoittavaa. Eli viittaukseen liittyy myös kielen ruumiillisuus, jota puhunnassa tuottaa kieli-niminen elin. Lainaus Roland Barthesilta tuo hyvin esiin "kielellisen halun" tämän puolen. Barthes kuvailee (1993, 88): Äänistä muodostettuna ääneen kirjoittaminen ei ole fonologista vaan foneettista; sen tarkoituksena ei ole sanoman selventäminen, tunteiden näytteillepano; se pyrkii (nautinnon näkökulmasta) sykkivään tapahtumiseen, lihan reunustamaan kieleen, tekstiin, jossa voimme kuulla kurkun karheuden, konsonanttien patinan, vokaalien aistillisuuden, lihallisuuden koko stereofonian: se artikuloi ruumista, (suussamme olevaa) kieltä, ei merkitystä, (kirja)kieltä. (suom. Raija Sironen.) [takaisin]

4. Verwerfung tai forclusion tarkoittavat epäonnistunutta primaalirepressiota, kiellon kieltämistä. Tällöin paternaalinen metafora ei asetu äidin poissaolon paikalle leikaten toisistaan irti subjektin ja objektin a ja luoden samalla tuolla erolla halun objektia a kohtaan ja subjektin jäsenyyden yhteisössä. (Ks. Lacan 1977, 200; termien historiasta ks. Roudinesco 1997, 282 eteenp.; Lemaire 1977, 230.) [takaisin]

Kirjallisuus

Barthes, Roland: Tekstin hurma. Vastapaino, Tampere 1993. Alunperin Le plaisir du texte by Editions du Seuil, 1973.

Lacan, Jacques: The Four Fundamental Concepts of Psycho-Analysis. Penguin Books, London 1979. Ed. by Jacques-Alain Miller. First published as Le Séminaire de Jacques Lacan, Livre 11, "Les quatre concepts fondamentaux de la psychanalyse" by Éditions du Seuil, 1973.

Lacan, Jacques: The Seminar of Jacques Lacan. Book 2. The Ego in Freud's Theory and in the Technique of Psychoanalysis 1954-1955. Ed. by Jacques-Alain Miller. Cambridge University Press, Cambridge 1988. Originally published as Le Séminaire. Livre 2. Le moi dans la théorie de Freud et dans la technique de la psychanalyse, 1954-1955 by Les Editions du Seuil, Paris, 1978.

Lemaire, Anika: Jacques Lacan. Routledge & Kegan Paul, London, Boston and Henley 1977. Originally published in Belgium in 1970 by Charles Denart.

Milner, Jean-Claude: "Extracts from For the Love of Language", Jacques Lacan. Critical Evaluations in Cultural Theory. Volume 2. Philosophy. Ed. by Slavoj Zizek. Routledge, London and New York 2003.

Masséra, Jean-Charles: "Tanssi lain kanssa", Nauman Bruce. Kuva / teksti 1966-1996. Toim. Tuija Kuutti. Kiasma Nykytaiteen museo, Helsinki 1998.

Poizat, Michel: The Angel's Cry. Beyond the Pleasure Principle in Opera. Cornell University Press, London 1992. Originally as L'opera, ou Le Cri de l'ange: essai sur la joussainc de l'amateur d'opéra.

Ragland-Sullivan, Ellie: Jacques Lacan and the Philosophy of Psychoanalysis. Croom Helm, London & Canberra 1986.

Roudinesco, Elisabeth: Jacques Lacan. Columbia University Press, New York 1997. Originally as Jacques Lacan: Esquisse d'une vie , histoire d'un système de pensée by Librairie Arthème Fayard, 1993.

Zizek, Slavoj: Looking Awry. An Introduction to Jacques Lacan through Popular Culture. The MIT Press, Cambridge (Mass.) and London 1991.

Zizek, Slavoj: Enjoy Your Symptom! Jacques Lacan in Hollywood and out. Routledge, New York and London 1992.


www.Film-O-Holic.com/widerscreen