Pelon pelit - The Game

Vuonna 1980 18-vuotias David Fincher aloitti uransa elokuvien parissa pestautumalla John Kortyn tuotantoyhtiöön. Samana vuonna ilmestyi Walt Disney Picturesin tuottama Midnight Madness, jossa muun muassa Michael J. Fox teki elokuvadebyyttinsä. Teinikomediassa viisi lukiolaisjoukkuetta kisailevat yhden yön aikana Los Angelesissa ratkaisten arvoituksia, jotka johtavat heitä edelleen eteenpäin pelissä. Seuraavana vuonna David Fincher eteni tahollaan aloittaen työt Industrial Light and Magicissa, mistä sittemmin siirtyi ohjaamaan mainoksia ja musiikkivideoita. Kultasormen kosketuksesta ovat saaneet nauttia esimerkiksi Coca-Cola, Pepsi, Chanel ja Levi’s, sekä Madonna, Aerosmith, Rolling Stones, George Michael, Iggy Pop ja Billy Idol. Fincherin hioutuessa täydellisyyttä tavoittelevaksi ohjaajaksi, floridalainen lukiolainen nimeltä Joe Belfiore innostui Midnight Madness -elokuvasta ja päätti luoda itse vastaavanlaisen pelin. Hän kehitteli konseptia edelleen yliopistossa ja lopulta työpaikallaan Microsoft-nimisessä puljussa, jossa toimii tuotepäällikkönä ja käyttöliittymistä vastaavan osaston johtajana. Työkaveri Bill Gates innostui pelistä niin, että ryhtyi yhdeksi sen rahoittajista.

Paluu todellisuudesta

Belfioren pelissä ei ole rahapalkintoja, mutta pelaajat maksavat 25.000 dollarin paikkeilla pyörivän osallistumismaksun joka menee hyväntekeväisyyteen. Neljästä kuuteen henkeä sisältävät joukkueet ratkaisevat arvoituksia, jotka johdattelevat heidät seuraavalle tehtävälle noin vuorokauden kestävässä pelissä; aivan kuten innoittajana toimineessa elokuvassa. Vihjeet ovat yleensä niin monimutkaisia, että ne vaativat vähintään tusinan näyttelijöitä toteuttajikseen.

Vuonna 1985 ensimmäisen kerran järjestettyä joukkuepeliä kutsuttiin yksinkertaisesti nimellä The Game, kuten sen pohjalta ideoitua elokuvaakin, jonka David Fincher ohjasi vuonna 1997. Kaksiulotteisesta fiktiosta tehtiin siis ensin moniulotteista reaalitodellisuutta, joka edelleen palautettiin elokuvaksi. The Game kertoo kyynisestä sijoituspankkiirista, Nicholas van Ortonista (Michael Douglas), jolla on kaikkea muuta paitsi läheisiä ihmissuhteita, rahahuolia ja jännitystä elämässään. Hän tapaa monen vuoden jälkeen pikkuveljensä Conradin (Sean Penn), jolta saa syntymäpäivälahjaksi lahjakortin yritykseen nimeltä Consumer Recreation Services. CRS järjestää yksilöllisesti räätälöityjä pelejä, jotka tarjoavat asiakkailleen juuri sitä, mitä heiltä puuttuu.

Tietämättä yrityksestä tai pelistä tämän enempää, Nicholas menee hiukan vastentahtoisesti ilmoittautumaan CRS:ään, missä hänelle tehdään mittavat fyysiset ja psykologiset testit. Muutaman päivän päästä Nicholasille ilmoitetaan, että hakemus on hylätty, eikä peli tule hänen osaltaan alkamaan. Samana iltana hän kuitenkin löytää pihaltaan puisen klovnin. Samasta paikasta ja samassa asennossa kuin hänen isänsä hypättyään katolta ollessaan 48-vuotias. Saman määrän ikävuosia Nicholaskin saavutti juuri. Ja siitä alkaa peli, joka muuttaa hänen elämänsä.

Käsikirjoittajat John D. Brancato ja Michael Ferris ovat olleet kirjoittamassa myös sellaisia elokuvia kuin The Net ja Terminator 3. Ensin mainittu kertoo tietokone-ekspertistä, joka elää fysiologisesti yksinäisyydessä osallistuen yhteiskuntaan vain tietoverkkojen välityksellä. Sekaannuttuaan vahingossa laittomuuksiin, hänen tiedostonsa pyyhkiytyvät kaikkialta ja nainen lakkaa virallisesti olemasta. Ymmärrettävästi elämästä tulee tuolloin painajainen. Terminator 3 perustuu myös uuteen teknologiaan liitettyihin dystopioihin.

Todellisessa Pelissä, joka innoitti Brancaton ja Ferrisin kirjoittamaan The Gamen, suuryritysten johtajat maksavat päästäkseen sukeltamaan keskellä yötä hyisen järven pohjaan, murtautumaan vankila-alueelle tai ryömiäkseen viemäriputkeen. He myös ottavat tatuointeja ja lävistyksiä ilman harkinta-aikaa saadakseen seuraavan vihjeen ennen vastakilpailijoita. Tietysti he toimivat näin, sillä kysehän on pelistä. Fincherin elokuvaa on syytetty epärealistisuudesta muun muassa koska päähenkilö ei lopussa suutu pelin järjestäjille, jotka ovat ujuttaneet hänen elämäänsä häijyjä jekkuja.

Elämyspeli nimeltä elämä

Mitä lähempänä äärimmäisyyksien rajoja eletään, ja mitä nopeammin siellä edetään, sitä edullisemmaksi elämän tuntihinta lasketaan. Joskus vanhoina hyvinä aikoina vielä ehdittiin ihailla todellisuuden kuvia, mutta nykyään kaiken ollessa tuotteistettua pintaa, ei vain ihmiselle tai ajalle, vaan myös elämyksille on määriteltävissä olevat hinnat. Koska yksilön kokonaisaika tässä elämässä on niin epävarma, on paras sijoittaa viisaasti fiiliksiin ennen kuin sopimus ylä- tai alakerran tyyppien kanssa raukeaa. Nicholas toimii pelissä ehkä epäloogisesti, mutta niin tekisi kuka tahansa. Kuvallisen kulttuurin kasvattamat ihmiset toimivat fiktiivisten mallien mukaan ja peli etenee juuri siksi, että pelaaja osaa ottaa roolinsa sen sankarina.

The Game kuvaa nykyaikaa erityisesti osoittaessaan aikaan ja tilaan perustuvien todellisuustodisteiden huteruuden. Mikään tässä mutkikkaassa, moniulotteisessa ja ahdistavassa reaalitodellisuudessa ei ole enää kyllin todellista ollakseen oikeaa, joten asiat voivat merkityksellistyä vain siirtyessään vapauttavaan kaksiulotteiseen kuvallisuuteen. Elokuvan alussa Nicholasin elämä ei näytä juuri miltään, eli se ei ole ajassamme pätevää. Toki hänellä on tyylikkään kiiltäväpintaisen elämäntyylinsä lisäksi runsaasti muisti- ja unikuvia sekä erilaisia eläviä ja liikkumattomia kuvapintoja ympärillään, mutta henkilöä, joka ei ole kuvallistanut tunteitaan, pidetään ongelmaisena tunnevammaisena.

Hypättyään tarinan loppupuolella kattoikkunan läpi Nicholas siirtyy toiseen todellisuuteen, jossa kaikki näyttää juuri siltä kuin niin sanotussa hyvässä elämässä pitääkin ja olemassaolosta tulee taas kuvauskelpoista. The Game alkaa kaitafilmipätkillä Nicholasin lapsuudesta, muistikuvilla. Vähä vähältä, todisteina toimivien polaroidkuvien, uutiskuvien ja koko kuvaksi lavastetun pelitodellisuuden myötä hänen elämästään tulee kuvaa, ja tämä on joissain elokuvan kritiikeissä tulkittu onnelliseksi ja tylsäksi lopuksi!

Aivan elokuvan alussa Nicholas koki hänen isänsä itsemurhaan liittyviä takautumia.. Lopulta hänen elämänsä sulautuu painajaismaiseksi epäilyksien ja epätotuuksien sumuksi. Peli vie Nicholasin uneen, joka saa hänet heräämään. Turhautuneisuuden ja voimattomuuden lisääntymistä konkretisoidaan pienten yksityiskohtien kautta, jotka kuvaavat hänen näennäisesti tärkeimpien arvojen, vallan ja yksityisyyden katoamista. Materia vaurioituu yhä vakavammin; takki tuhriintuu, koira syö kalliin kengän ja lopuksi Nicholas löytää itsensä kaiken menettäneenä kuin kerjäläismunkki anelemassa muilta inhimillisyyttä. Kristillisten oppien mukaista henkisyyden löytämistäkö maallisesta taakasta luopumalla? Ehkä niin tai sitten lohduton kuva ihmisyydestä, joka ei riisuttuna ole juuri mitään. Mistä ikinä valta sitten tuleekaan, ihmisillä ei oikeastaan näyttäisi olevan oikeutta tai mahdollisuuksia tavoitella mitään muuta kuin itsekästä hyvinvointia vallan hajaannuttua hallitsemattomasti eri tahoille. Raamatun Pyhään Henkeen loppuu käsitys aidosta vallasta inhimillisissä todellisuuksissa. Kaikki mihin voi pyrkiä on se, että alkaisi nähdä tuon tosiasian.

Luottamus ja valta on yhteiskuntateorioissa nähty usein rinnakkaisina, mutta toisensa poissulkevina elementteinä. Nicholas van Orton ei luota kehenkään, paitsi ehkä pikkuveljeensä, ja heikentää omaa valta-asemaansa jo lähtiessään testeihin salaperäiseen yritykseen, vaikka ei tiedä mistä on kyse. On hölmöä ajatella, että Nicholasin kaltainen ihminen ei menisi mukaan moiseen leikkiin. Tietysti hän menee, sillä kaikkein kiinnostavimmat pelit ovat juuri niitä, joissa on suurimmat panokset. Jotta monimutkaiset käytänteet ihmisten elämissä olisivat mahdollisia, on huomattava määrä asioita perustettava vain vallan tai luottamuksen varaan. Luottamus helpottaa tilanteen tulkintaa sulkemalla pois tietyt epävarmuustekijät. Luottamuksen avulla voimme ylittää riskejä, mutta The Game osoittaa sen ja koko yhteiskuntajärjestysten hataruuden ja epäloogisuuden.

Elokuva pelaa luottamus- ja valtasuhteiden sisäkkäisyydellä ja kaikenlaisen luottamuksen antamisen kauhistuttavuudella. Nicholas luovuttaa "toisen" haltuun jotain itselleen arvokasta; oman intimiteettinsä, henkilökohtaisen tilansa ja traumaattiset muistonsa päästäen ulkopuolisia yksityiselle alueelleen. Hän antautuu tietoisesti tilanteeseen, jossa ympäristö ei enää olekaan riippuvainen hänestä, vaan koko asetelma on käännetty päälaelleen. Ei ole suinkaan sattumaa, että lahjakortin CRS:hen antaa juuri pikkuveli. Ainoa ihminen, jonka tavatakseen Nicholas muuttaa aikataulujaan, ja josta hän todella tuntuu välittävän.

Liian älykäs pelielokuva?

The Game on pelielokuva ehkä puhtaimmillaan. Paitsi että se pohjautuu todelliseen peliin, elokuva on niin muodoltaan, sisällöltään kuin mahdollisilta vastaanoton malleiltaankin pelillinen. Sisällön osalta peliaspekti on selvä. Myös ohjaajalle ominaiset fyysisistä rajoituksista piittaamattomat kamera-ajot ja sekunnin murto-osien yksittäiset kuvavälähdykset luovat muodon osalta elokuvaan tietokonepelimäisiä elementtejä. Fincher kietoo henkilöhahmot ja miljööt synkkiin varjoihin luoden samanlaisen kätketyn harmaiden sävyjen todellisuuden, jolle kaikissa peleissä vastapelaajien metodit asettuvat. Vaikka esimerkiksi keittiökohtaukset on kuvattu hämärässä siksi, että lavasteet olivat varsin huonokuntoiset, tulee niistäkin ohjaajan käsittelyssä osa hänen tyylikästä omaleimaisuuttaan. The Game on tehty moneen kertaan katsottavaksi, sillä jokaisella katselukerralla siitä avautuu uusia salakäytäviä ja löytyy lukuisia intertekstuaalisia vihjauksia elämän eri osa-alueille. Myös elokuvan liike, niin kameran, juonen kuin henkilöhahmojen osalta takaa-ajoineen ja yllättävistä paikoista ilmaantuvine pahaenteisine elementteineen ovat kuin parhaasta tietokonepelistä.

Katsoja ei ehkä heti huomaa, että kohtauksessa jossa Nicholas tapaa ensimmäistä kertaa naispääosassa olevan tarjoilijan, ravintolassa soi kappale Claire de Lune, ja että elokuvan ja pelin lopussa tarjoilija kertoo olevansa Claire oikealta nimeltään. Tai että Linda Manz, joka vilahtaa samaisen tarjoilijattaren kämppiksenä, esiintyy kuvassa kiinalaisen ravintolan seinällä, jossa Nicholas käy myöhemmin elokuvan edetessä. Leffafriikkejä hemmotellaan useilla viittauksilla myös muihin elokuviin ja sivurooleissa tai rekvisiitassa esiintyy Fincherin ohjaajakaverin lisäksi muita julkkiksia. The Gamea ei mitenkään voi vain katsoa. Sitä on pelattava profaanitasolla, jolla ei ole käytössä peliohjaimia, nappuloita tai salasanoja.

Kädet ovat monessa pelissä varsin keskeisessä asemassa. Niin myös The Gamessa, jossa Nicholas satuttaa jatkuvasti kätensä. Ihmisten tavalliset pelivälineet käyvät siis konkreettisen turvallisuuden muutenkin hälvetessä yhä käyttökelvottomammiksi, kun todellinen peli alkaa siirtyä vain pelaajan pään sisälle. Toisaalta Nicholas on juppi, joka ei osaa tehdä mitään käsillään; laittaahan taloudenhoitaja päivällisenkin valmiiksi hänen lautaselleen. Herrasmies saa oppia reaalimaailman tavoille – ei kantapään vaan käden kautta.

The Game on paljon enemmän kuin elokuva. Se kietoo katsojan sisäänsä kuin tietokone- tai videopeli, joka salakavalasti aktivoi miettimään erilaisia vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia. Kuten muutkaan Fincherin elokuvat, tämäkään ei pääty lopputeksteihin, vaan liikuttelee mieltä voimakkaasti jälkeenpäinkin. Ohjaaja on itse todennut, ettei oikein tiedä haluaako varsinaisesti viihdyttää. Ainakin ilmiselvästi hän onnistuu kiihdyttämään. Synkät ja ahdistavat takaa-ajot toistuvat tyylikkäästi hänen elokuvissaan. Alien 3:n (1992) voisi rinnastaa Panic Roomiin (2002), sillä molemmissa kauhun elementit kaikuvat kaikkein ilmeisimmin klaustrofobisesti suljetun tilan, oman yksityisalueen sisällä, joka on kuitenkin vieras ja jonne on tunkeutunut ulkopuolinen uhka. Fight Club (1999) puolestaan saattaisi sopia ensi vuonna ilmestyvän Lords of Dogtownin pariksi ainakin siitä heruneiden ennakkotietojen perusteella.

Entä sitten The Game? Tämä Fincherin vähemmän tunnettu ohjaustyö muistuttaa monilta osin hänen mestariteoksenaan pidettyä Seveniä (1995). Kumpaakin voi katsoa moraalisena elokuvana, jossa ruoditaan ihmisen hyvyyden ja pahuuden symbioosia tai opetetaan oikeita elämänarvoja. Ne ovat kuitenkin myös pohjattoman synkkiä kuvauksia todellisuuden kurjuudesta, jossa ihmisten osalta kaikki toivo on menetetty. The Game jatkaa ansiokkaasti Fincherin suosimaa kissa-hiiri -leikkiä, ja tyylikkäänä. Henkeä salpaavana postmodernin jälkeisen ajan film noirina se toimii jopa Seveniä paremmin.

The Game ei kuitenkaan ole hyvänmielen moraalisaarna, eivätkä kyynisetkään katsojat saa tyydytystä ristiriitoja etsiessään. Kaikki on nimittäin selitettävissä pelillä, jonka idea on tarjota juuri sitä, mitä pelaajalta puuttuu. Aiemmin esitettyyn kysymykseen, miksi Nicholas ei pelin loputtua saa raivokohtausta, on olemassa yksinkertainen vastaus: hän on pelaaja. Ei pakotettu katsoja, joka saakin jossain määrin järkyttyä, jos saa kiekon suuhunsa. Nicholas hyppää itse peliin saadakseen todellisia tunne-elämyksiä. Pelin henkeen kuluu, ettei kiukutella turhasta.

Fiktiivinen todellisuus

CRS:n analyyttikko Jim Feingoldia esittävä näyttelijä on elokuvan kiinnostavimpia hahmoja. Hän on kuin valmentaja tai pelinrakentaja pelissä, jossa Nicholas van Orton pelaa jokaista paikkaa kentällä. Peli on syntynyt häntä varten, jolloin saman henkilön on oltava paitsi pelinrakentaja, maalivahti ja puolustaja myös hyökkääjä, jotka kaikki saavat punaista korttia mitä ikinä tekevätkään. CRS kontrolloi sattumaa ja tekee vahingoistakin potentiaalisesti tarkoituksenmukaisia, jolloin inhimillisyys näyttäytyy talousmatematiikkana. Joitakin teemoja, kuten Meksikon matka jätetään näennäisesti avoimiksi. Fincherin muut elokuvat ovat selittävämpiä; kaikella on ilmiselvä merkityksensä ja vaikutuksensa kaikkeen. Tästä syystä The Gamea onkin syytetty juonen aukoista. Mutta siinähän juuri on koko jutun juju! Jos kaikki tapahtumat selitettäisiin, olisi varmaa mikä on peliä ja mikä ei. Nyt se on hyvin epävarmaa, ja juuri siihen koko kauheus perustuu.

Elokuvan pelottavimpia, mutta samalla helpottavimpia kohtauksia on Nicholasin salkun lukon jumittuminen. Inhimillinen raivo syntyy sattuman asettamissa puitteissa, eikä mikään ole niin epäluotettava kuin ihmismieli. Fincher viittaa ihmisten sielujen synkkiin osiin samankaltaisin keinoin myös Sevenissä, jossa loppua lukuun ottamatta, jolloin kaikki on jo menetetty, ollaan sateisilla pimeillä kaduilla tai heikosti valaistuissa synkissä sisätiloissa. The Gamessa henkilöt kohtaavat kasvotusten kirkasta taivasta ja päivänvaloa vain ikkunalasien takaa, muistikuvissa tai niin lohduttomassa tilanteessa, että auringon paiste lähinnä ironisesti pimentää kuvaa. Kirkkautta esiintyy vain varsinaisten tapahtumien ulkopuolella ja saavuttamattomissa.

Fincher mielestä ihmisten pitää joskus hymyillä. Elämän pelisääntöihin kuuluu hymistely, korrekti käytös ja epämiellyttävien ihmisten ja asioiden kanssa toimeen tuleminen – siis jos haluaa pysyä mukana yhteiskunnassa. Urheilu ja tiedonvälitys ovat peliä, ihmissuhteet ja tv-ohjelmat ovat peliä, markkinataloudesta tai politiikasta puhumattakaan. Tavoitteena on voitto ja pelivälineinä esitetyt tunteet. Kunnon pelihenkeen kuuluu aina myös hienostunut huijaaminen, kunhan siitä ei jää kiinni. Nicholas van Orton on ennen elokuvan tapahtumia pelinhoitaja, joka siirtää rahaa paikasta toiseen koskematta siihen. Pelin jälkeen yhteiskuntaan ja sosiaalisiin verkostoihin palannut Nicholas tajuaa rahan arvon ja sitä kautta ehkä jonkin muunkin. Hänestä tulee ihminen. Eli pelaaja.

Elokuva antaa opetuksen, mutta se ei ole kevyen moraalinen vaan niin synkkä ja lohduton, että sen ajatteleminen seisauttaa veret ja jäädyttää kyyneleet. Me kaikki olemme itse niin syvällä tässä elämän pelissä, että mitään toivoa ei enää ole. Nicholas ylittää rajan kuten Päivänsäde, joka luopuu kuolemattomuudestaan elääkseen yhden päivän maan päällä rakkaan Menninkäisensä kanssa. Inhimillinen itsekkyys, muiden ihmisten antama lämpö, ihailu ja halaukset ovat niitä LSD-lappuja, joiden vuoksi Nick on valmis uhraamaan elämänsä pelille, joka itse asiassa alkaa vasta elokuvan loputtua.