www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloonPetri Saarikoski – Wider Screen 2–3/2003

 

Jyrki J.J. Kasvin haastattelu:

MIKROSUKUPOLVEN KANSANEDUSTAJA

 

Jyrki KasviJyrki J.J. Kasvi pääsi keväällä 2003 Espoon Vihreän liiton listoilta äärimmäisen täpärällä marginaalilla eduskuntaan. Jyrki Kasvi on ehtinyt toimia tutkijana, toimittajana ja kirjailijana. Aivan erityisesti hänet tunnetaan Suomen siteeratuimpana tietokonepeliasiantuntija. Viime vuosina hän on osallistunut ahkerasti digitaalisten pelien haittavaikutuksista käytyyn vilkkaaseen julkisuuskeskusteluun. Vuosien kokemuksen perusteella Kasvi vakuuttaa, että peliharrastus ei kasvata ongelmanuoria, mutta korostaa myös tiettyjen kieltojen ja rajoitusten merkitystä. Kasvin asiantuntemusta on käytetty nykyistä pelien ikärajajärjestelmää sorvattaessa.

Tässä haastattelussa Kasvi kertoo opiskelu- ja työuransa eri vaiheista, pelejä kohtaan tunnettujen mediapaniikkien historiasta sekä tarjoaa ensikäden tietoa pelien ikärajajärjestelmästä ja Valtion elokuvatarkastamon roolista sen ylimpänä valvojana. Uunituoretta kansanedustajaa haastatteli 28. huhtikuuta Petri Saarikoski

Jyrki Kasvi kuuluu niin sanottuun "ensimmäiseen mikrosukupolveen". Monien aikalaistensa tavoin hän sai varhaiskokemuksensa tietotekniikasta 1980-luvun alussa, jolloin ensimmäiset tavallisille kuluttajille tarkoitetut mikrotietokoneet tulivat markkinoille. Tietokoneharrastuksen innostamana hän aloitti opiskelunsa Teknillisen korkeakoulun Sähkötekniikan osastolla syksyllä 1983. Tuohon aikaan tietotekniikka-alan opiskelupaikkoja oli varsin niukasti tarjolla.

– "Valmistuin ylioppilaaksi Ruotsinsalmen kokeilulukiossa, jossa oppilaat saattoivat itse ehdottaa oppiaineita. Minä ja muutama muu ehdotimme ohjelmointia, ja opettajaksi saatiin pätevä ja innostava kaveri Merenkulkuoppilaitoksesta. Opintovälineenä oli ABC-80-tietokone, ja innostuin asiasta sen verran, että käytin kesätyöansioni Vic-20:een – tiukan harkinnan jälkeen, sillä vaihtoehtona oli Mitsubishin tangentiaali-levysoitin. Opiskelemaan lähtiessä valinnan ratkaisi se, että Teknisen korkeakoulun opinto-oppaassa mainittiin parin kurssin nimessä sana tietokone.

1980-luvulla mikrotietokoneet oli enemmän sellainen pienen piirin oma juttu. Ainakin maalla pelien harrastajia oli yksi kylässä kaksi parhaassa. Toisen kotimikroilijan konetta saatettiin lähteä fillarilla katsastamaan pitkänkin matkan päähän. Hieman meitä pidettiin nörtteinäkin, kun juttelimme koulun käytävillä omiamme, joista kukaan muu ei ymmärtänyt yhtään mitään. Toisin kuin nykyään, jolloin pelaajilla on yleensä myös paljon muita harrastuksia, silloin kotimikro oli se meidän ykkösharrasteemme ja ajanvietteemme."

 

Toimitustyöstä politiikkaan

Parhaiten Jyrki Kasvi tunnettiin 1980- ja 1990-luvulla kotimikrolehtien avustajana. Uran alkutaipaleelta häneltä on jäänyt mieleen muutama huvittava kommellus.

– "Homma alkoi siitä Vic-20-mikrosta. Kirjoitin sille Basic-ohjelmointikielellä Katko-korttipelin ja lähetin sen listauksen ja ohjeet silloiseen Prosessori-lehteen. Kirjoittelin sen jälkeen silloin ja tällöin ensin Prosessori-lehden MikroProsessori-liitteeseen ja sen jälkeen myöhemmin perustetun Tietokone-lehden Mikro2000-liitteeseen. Kun MikroBitti perustettiin he pyysivätkin minua auttamaan heitä MikroBitin tv-mainoksen teossa sekä kääntämään Apple II:lle tehdyn Kalle-kotipsykiatri-ohjelman Commodore 64:lle. Homma meni pahasti pieleen, sillä innostuin peukaloimaan ohjelmaa hieman eli lisäsin siihen vastaukset kirosanoille, jotka sitten poistettiin julkaistusta versiosta – korjaamatta samalla muutaman muuttujan lähtöarvoja – ja tuloksena oli lehden historian pisin jatkosarja, kun ohjelmaa yritettiin korjata aina muutama rivi kerrallaan."

Tietokonepelien maailma tuli tunnetuksi käytännön osaamisen kautta ja ohjasi myös peliarvostelijan uralle. Peleistä saatu asiantuntemus auttoi myöhemmin myös tutkijan ammatissa. Politiikkaan hänet ajoi selvimmin halu vaikuttaa yhteisiin asioihin.

– "Tutkijanuralle jäin vähän vahingossa eli rahoitin opintojani tutkimusavustajana ja jäin valmistuttuani tutkijaksi. Tutkijan kokemuksesta on ollut myös pelipuolella paljon hyötyä, sillä se on sallinut minun lukea pelejä ja pelaamista käsitteleviä tutkimusraportteja kriittisesti ja löytää niistä valitettavan paljon puutteita. Tie poliitikoksi oli vähän pidempi eli olin alkujaan harras politiikan ja poliitikkojen vihaaja. Sitten alkoi tuntua siltä, että jos minulla ei ole tarjota mitään tilalle, minun on paras pitää suuni kiinni. Lähdin siis mukaan ehdokkaaksi ja minut valittiin yllätyksekseni Espoon kaupunginvaltuustoon ja siitä se lähti ja sille tielle jäin."

 

Pelien mediapaniikkien pitkät juuret

Suomessa tietokonepelaamista pidettiin 1980-luvulla lähinnä lasten ja nuorten tyhjänpäiväisenä ajanvietteenä. Tietokonepelejä kohtaan suunnattuja julkisia hyökkäyksiä oli 1980-luvulla kuitenkin verrattain vähän. Tunnetuimpia tapauksia oli Commodore 64 -kotimikrolle tehdystä Raid Over Moscow -pelistä keväällä 1985 laadittu eduskuntakysely.

– "MikroBitin avustaja Aki Korhonen kirjoitti kyseisestä pelistä arvostelun, jossa kertoi yksityiskohtaisesti pelin tapahtumista eli siis hyökkäyksestä Moskovaan. Siihen aikaan oltiin vielä urakalla rähmällään. Kansanedustaja Ensio Laine (SKDL) teki hallitukselle kyselyn siitä, miten Suomessa voi myydä tällaisia neuvostovastaisia pelejä ja mitä hallitus aikoo jatkossa tehdä vastaavien tapausten estämiseksi. Hiljaisella uutisviikolla asiasta nousi kunnon kohu, ja peliä käsiteltiin esimerkiksi A-studiossa ja Iltalehdessä. Kohun tuloksena sinänsä keskinkertainen peli nousi myyntitilastojen kärkeen ja pysyi listoilla poikkeuksellisen pitkään."

Paljon kuohuntaa aiheuttaneen videolain astuttua voimaan vuonna 1987 lehtikirjoittelussa ja asiantuntijalausunnoissa pohdittiin olisivatko pelitkin tulossa sensuurin alaisuuteen. Kasvin mukaan vielä 1980-luvun lopussa pelaajayhteisöjen piirissä lähinnä naureskeltiin pelien herättämille peloille ja ennakkoluuloille. Tilanne kuitenkin muuttui 1990-luvulla kun Yhdysvalloissa yleistyneiden mediapaniikkien aallot rantautuivat Suomeen. Kasvin mukaan keskustelussa historia tuntuu toistavan itseään ja vie turhaa huomiota pois todellisilta ongelmilta.

– "Ei kukaan kuvitellut, että peleistä tulisi niin suuri media, että sitä kannattaisi jonkun viranomaisen vaivautua sensuroimaan. Se oli meidän oma juttumme, ei mikään maata ja maailmaa mullistava media. Valitettavasti pelien mediajulkisuudesta tuli 1990-luvulla sensaatiohakuisempaa. Varsinkin vuonna 1993 ilmestyneen toimintapeli Doomin jälkimainingeissa tietokonepelit pääsivät lööppeihin asti. Samahan tapahtui internetin suhteen. Valitettavasti jutut olivat taustatyöltään yhtä ohuita kuin aiemminkin, toimittaja oli esimerkiksi jututtanut paria nuorisopsykiatria, mutta tutkittua tietoa ei taustalta juuri löytynyt.

Mielestäni tähän on kaksi syytä. Toinen on sokeimmankin toimittajan havahtuminen siihen, että pelit olivat tulleet jäädäkseen, eivätkä ne enää olleet mikään pienen nörttipiirin harrastus vaan massakulttuuria. Joku oli varmaan myös sattunut havaitsemaan, että peleissä liikkui paljon rahaa. Toinen on se, että pelien tekninen laatu saavutti sellaisen tason, että pelihahmoja pystyttiin esittämään hyvinkin realistisesti. Pelikoneiden tehoilla mässäilevä ohjelmoija voi tosiaan roiskia verta ja suolenpätkiä ja herkutella irtopäillä, jos tavoitteena on helpot väristykset.

Yhdysvalloissa käydystä julkisuuskeskustelusta kopioitiin tänne suurimmat otsikot. Valitettavasti analyyttisemmat pohdiskelut eivät ylittäneet suomalaisten toimittajien havaintokynnystä eli keskustelu jäi Suomessa esimerkiksi Yhdysvaltoja yksipuolisemmaksi. Lisäksi suomalainen pelimedia jäi ehkä liiaksi sivuun julkisesta keskustelusta ja aihetta käsiteltiin vain oman lukija/katsojakunnan kanssa. Syyllistyin tähän itsekin, mutta yritin omalta osaltani olla aktiivinen myös niin sanotussa valtamediassa.

Tyypillistä kielteiselle julkisuudelle oli se, että kommentaattorit eivät olleet itse käytännössä lainkaan pelanneet, ja olan yli katsoneetkin vain paria yksittäistä peliä. Jutut kuvitettiin mahdollisimman verisillä kuvaruutukuvilla, ja televisiossa taustalla pyöri Carmageddon tai Doom. Kun minua tässä noin vuosi sitten haastateltiin aiheesta telkkariin, laitoin taustalle tarkoituksella Theme Park Worldin. Pelikulttuurin monimuotoisuus ja pelaajien enemmistön täysi-ikäisyys on monelle toimittajalle jopa tänä päivänä yllättävän vieras.

Pulmana on myös se, että etenkin Yhdysvalloissa pelitutkimus ja ylipäätään nuorison ja median välistä suhdetta käsittelevä tutkimus on politisoitunut, eikä enää olla yhtä mieltä edes siitä, kuinka paljon asiaa on tutkittu saati siitä, mitä tuloksista pitäisi päätellä. Suomesta ei sentään ole löytynyt ketään David Grossmanin kaltaista hemmoa, jonka kirja Stop Teaching Our Children to Kill (1999) on malliesimerkki siitä, miten tilastoja ja tutkimustietoa voidaan käyttää tarkoitus-hakuisesti väärin. Pulmana tässä on se, että pelottelulla myydään esimerkiksi iltapäivälehtiä ja löyhiä tutkimusartikkeleita.

Kyllähän tästä on helppo vetää yhtäläisyyksiä niin videoiden, television kuin elokuvankin ympärillä vuosikymmenten mittaan käytyyn keskusteluun. Sääli sinänsä, että koko keskustelu on leimautunut pelkäksi mediapaniikiksi. Koska osa toimittajista ja tutkijoista on hakenut pelkästään halpoja sensaatioita se voi viedä huomion pois ihan todellisilta ja mahdollisilta ongelmilta."

 

Pelastakaa lapset väkivaltaviihteeltä

Viime aikainen väkivaltaviihdettä koskeva keskustelu on jälleen tiivistynyt. Eri medioissa esitettyjen väitteiden mukaan fiktiivisen väkivallan katsotaan suorastaan "rehottavan" niin televisiossa, internetissä kuin peleissä. Uusi hallitusohjelma on luvannut toimenpiteitä väkivaltaviihteen rajoittamiseksi.

– "Hallitusohjelmassa on tosiaan maininta lasten suojelemiseksi väkivaltaviihteeltä. Olen miettinyt kovasti itsekin, mitä tämä voi käytännössä tarkoittaa, koska meillä on esimerkiksi laki kuvaohjelmien tarkastamisesta. Ongelmana minun mielestäni on se, ettei vanhemmilla ole eväitä noudattaa edes nykyisiä saati tulevia lakeja. Lasten kanssa ehditään viettää yhä vähemmän aikaa, ja vaikka kotona ollaan samanaikaisesti, vanhemmilla ei riitä voimia lastensa mediakasvatukseen – edellyttäen tietysti, että heillä on siihen tarvittavat tiedot ja taidot.

Eniten huolta pelit ovat aina tuntuneet aiheuttavan niiden parissa, jotka tuntevat pelejä ja pelaajia vähiten. Syynä on mielestäni ollut se, että pelit ovat olleet monelle vanhemmalle täysin vieras maailma. Heiltä on puuttunut niin sanottu pelilukutaito. Vanhemmat ovatkin aika hankalassa tilanteessa nykyisessä murroksessa, jossa uudet mediat valtaavat alaa ja vanhatkin ovat murroksessa. He ovat itse pikemmin oppijan kuin opettajan roolissa suhteessa lapsiinsa. Eli kysymys kuuluu, miten vanhempi voi valvoa, ettei hänen lapsensa pelaa kiellettyjä pelejä tai katsele kiellettyjä dvd-elokuvia, jos hän ei ole kotona!" Tämä on monelle vanhemmalle vieläkin suuri haaste, koska heidän tulisi pystyä ohjaamaan ja kasvattamaan lapsiaan – mutta mitenkäs ohjaat kun et tunne koko asiaa. Television antia vanhemmat pystyvät arvioimaan, mutta pelien suhteen tilanne on pulmallisempi. Siksi suosittelenkin kaikille vanhemmille, että heidän tulisi asettua lastensa oppilaaksi, tarttua peliohjaimeen ja pyytää lapsia kertomaan heille rakkaimmista peleistään ja välttää langettamasta tuomioita ensivaikutelmien perusteella."

 

Pelien ikärajajärjestelmän rakenne ja tehtävä

Suomessa yksi julkisuuskeskustelun konkreettisimmista tuloksista oli pelien ikärajajärjestelmän synty. Tätä koskevassa lakiuudistuksessa pelien ikäluokitukset muistuttavat samoja mitä on elokuvilla. Asiantuntijoidenkin kannalta järjestelmän pystyttämistä pidettiin järkevänä vaihtoehtona, vaikka laki itsessään on täynnä epätäsmällisyyksiä. Elokuvatarkastamo ei silti ota pelejä arvioitavaksi kuin aivan poikkeustapauksessa.

– "Suomessa nyt käytössä oleva ikärajajärjestelmä syntyi puolivahingossa eli alkujaan hallituksen esitys laiksi kuvaohjelmien tarkastamisesta (775/2000) ja Valtion elokuvatarkastamosta (776/2000) ei koskenut pelejä, vaan pelit tulivat lain piiriin sen eduskuntakäsittelyn aikana. Siksi lain tätä puolta ei valmisteltu ministeriössä, ja tekstiin jäi epätäsmällisyyttä. Tämän seurauksena kyseiset lait koskevat periaatteessa myös kännyköitä ja digibokseja, jos ne sattuvat sisältämään pelejä. Lakiteksti ei myöskään huomioi esimerkiksi pelien pätsäystä eli K-11 peli voidaan pätsätä sisältämään efektejä, jotka itse asiassa tekevät siitä K-15-pelin.

Lain laajentaminen myös pelejä koskevaksi oli mielestäni suoraa seurausta peleistä julkisuudessa käydystä keskustelusta. En ollut tuolloin vielä eduskunnassa, mutta olen jo ehtinyt käyttää kyseistä lakia esimerkkinä siitä, miten helposti uuteen teknologiaan liittyviin lakeihin tulee porsaanreikiä, jos ei tunneta siihen kuuluvaa kulttuuria kokonaisuutena. Lain laajentaminen koskemaan kokonaan uuden tyyppistä mediaa ei myöskään tuonut elokuvatarkastamolle uusia resursseja.

Olen ollut mukana asiantuntijana työryhmässä, joka elokuvatarkastamossa pohti, miten pelien ennakkotarkastus kannattaa käytännössä hoitaa, ja millaisiin asioihin tarkastuksessa tulisi kiinnittää huomiota. Olen ollut myös mukana "pelaajana", kun ikärajaa on arvioitu sekä arvioimassa markkinoilla jo olevien pelien ikärajasuositusten oikeellisuutta.

Itse ikärajajärjestelmä on kaksijakoinen. Lähes kaikkien pelien ikärajat ovat itse asiassa suosituksia, jotka määräytyvät pelin maahantuojan tai valmistajan ilmoituksen mukaan. Nämä suositukset perustuvat maahantuojan ilmoitukseen, ja ne merkitään neliön sisään. Suosituksista vain K-18-merkintä on sitova. Sen sijaan elokuvatarkastamon määräämät ikärajat merkitään ympyrään ja ne ovat kaikki sitovia eli peliä ei saa myydä eikä luovuttaa kyseistä ikää nuoremmalle henkilölle. Peli voi päätyä tarkastamon arvioitavaksi joko sen omasta aloitteesta – jolloin on syytä epäillä jollekin pelille ilmoitetun ikärajasuosituksen olevan pielessä – tai maahantuojan/valmistajan pyynnöstä, jos sopivasta ikärajasta on erimielisyyksiä. Käytettävissä oleviin resursseihin nähden järjestelmä toimii mielestäni yllättävänkin hyvin. Kaikki vanhemmat eivät kuitenkaan tunne sitä.

teksti: © Petri Saarikoski

 

takaisin sisällysluetteloon


Linkit


www.Film-O-Holic.com/widerscreen