Wider Screen 4/2002

"Musiikki ja ääni"

- Pääkirjoitus -

Musiikki, ääni ja elokuvakokemus

Oletteko koskaan "katselleet" elokuvaa silmät kiinni? Kokemus on mielenkiintoinen. Elokuvan kuuntelu avaa yllättäviä portteja sen merkityksen hahmottamiseen. Monien elokuvan mestareiden tuotanto palautuu mieleen muutamasta melodianpätkästä. Ohjaajien ja säveltäjien yhteistyö on ollut yhtä keskeistä kuin ohjaajien ja näyttelijöidenkin. Lista on pitkä: Hitchcock ja Bernard Herrmann, Fellini ja Nino Rota, Leone ja Ennio Morricone... Oma lukunsa on tietysti Stanley Kubrick, jonka teoksissa musiikki – tai sen puuttuminen kuten Full Metal Jacketin alussa – on aivan keskeinen tekijä. Kubrickin luova tapa hyödyntää ääniraitaa tulee esiin vasta useamman katselukerran myötä. Samaa kappaletta tai melodianpätkää voidaan eri yhteyksissä käyttää aivan eri tavoilla, kuten Harri Kilpi brittielokuvia käsittelevässä artikkelissaan osoittaa.

Muistot elokuvan kokemisesta kiinnittyvät usein elokuvan äänimaisemaan. Aänten ja musiikin merkitys tuli kauniisti esille Peter von Baghin suositussa Elämää suuremmat elokuvat -sarjassa, jossa palautettiin mieliin visuaalisia muistikuvia ääninäytteiden avulla.

Musiikki ja ääni olivat keskeisessä osassa elokuvakokemusta jo silloin, kun fiktioelokuva otti ensimmäisiä askeliaan. Mykkä elokuva ei ollut "mykkää", olihan näytöksissä yleensä tarjolla elävää musiikkia. Oma lukunsa ovat ne todellakin mykiksi tarkoitetut elokuvat, kuten Carl Th. Dreyerin Jeanne d'Arcin kärsimys (1927) jonka katsominen aidossa ympäristössä, pimeässä salissa, on edelleen pysähdyttävä kokemus. Dreyer itse halusi, että teos esitettäisiin mykkänä. Kun elokuvassa ei ole ääntä, jokainen rasahdus elokuvateatterissa häiritsee katsomiskokemusta. Niinpä normaalin karkkipussin rutistelun sijaan yleisö istuu henkeään pidätellen katsomassa valkokankaalla vaihtuvia kuvia, kuin peläten, että ääntely rikkoisi oman ja muiden hartaan katsomiskokemuksen. Tällaisissa tilanteissa tulee ilmi myös se rituaalinomaisuus, jolla elokuvaharrastajat suhtautuvat rakastamaansa taiteenlajiin. Jeanne d'Arcin kärsimyksen äänettömyys nostaa esiin kuvien, erityisesti lähikuvien valtavan voiman. Näin äänettömyys itse asiassa vahvistaa elokuvan visuaalisuutta ja tekee sen - kaikessa askeettisuudessaan - erityisen poikkeavaksi.

Toisena ääripäänä hiljaisuuden tavoittelulle on musiikin ja elokuvan markkinaliitto. Musiikin käyttö markkinoinnissa on toki melkein yhtä vanha juttu kuin elokuvakin, mutta musiikkivideoiden kulttuuri on muuttanut myös selvästi elokuvan ilmettä. Musiikki ja ääni on yhä useammin läsnä irrallisina hittibiiseinä tai laiskasti taustalla sykkivänä scorena, ei niinkään harkittuna, kokonaisuutta palvelevana elokuvan elementtinä.

Wider Screen