www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloonJanne Rosenqvist – Wider Screen 2-3/2002

 

 

Tapani Maskula, osa I

Nuoresta elokuvanharrastajasta elokuvakriitikoksi

 

Yleisimpiä kysymyksiä, joihin pitkän linjan kriitikot usein törmäävät, ovat: "Mikä on paras näkemäsi elokuva?" ja "Mikä on ensimmäinen näkemäsi elokuva?" Näin myös Tapani Maskulan kohdalla.

– "Minua on vuosikymmenien mittaan haastateltu moneenkin mediaan ja olen huomannut, että haastattelijat esittävät aina vähintään kaksi samaa kysymystä huolimatta siitä, mihin tiedotusvälineeseen haastattelu tulee. Ensimmäinen on se, että mikä on paras elokuva, jonka olet nähnyt. Ja toinen, että mikä on ensimmäinen elokuva, jonka olet nähnyt. Ja kumpaankaan kysymykseen en ole koskaan antanut vastausta."

Maskulan suhtautuminen on hyvinkin ymmärrettävää, kun pelkästään miettii uusien elokuvien määrää vuodessa. Ja kun vielä vuosittainen uutuuselokuvien annos liikkuu viiden sadan ja tuhannen välillä, niin siinä on tukassa pitelemistä.

– "Enhän edes voi pitäytyä mihinkään yhteen elokuvaan, omaan lellikkiin ja helliä sitä muistoissani. Eihän silloin tulisi koko elokuvakritiikistä yhtään mitään. Paras elokuva elää, jos ei nyt ihan viikoittain, niin ainakin kuukausittain. Vaikka minulla on ehkä tuollaiset kahdesta kolmeenkymmeneen suosikkielokuvaa, siis sellaisia, jotka katson joka vuosi, niin en silti tietenkään väitä, että ne olisivat kaikkein parhaimpia elokuvia. Niillä saattaa olla ihan jotain muutakin funktiota. Sitten se ensimmäinen näkemäni elokuva... Siihen en vastaa sen takia, että en yksinkertaisesti enää muista sitä."

 

Elokuvan erilainen asema

Kuten monen elokuvaan hurahtaneen kohdalla, myös Maskulalla tämä hurahtaminen tapahtui jo nuorena.

– "Elokuvissa ryhdyin käymään jo hyvin varhain. Minähän olen syntyperäinen turkulainen ja varhaisimman lapsuuteni olen viettänyt Nummenmäellä, joka 1940-luvulla oli kuten kaikki muutkin Turun laitakaupunkialueet suhteellisen sulkeutunut ja omavarainen asuinyhteisö. Tarkoitan omavaraisuudella sitä, että siellä saattoi kyllä asustaa vuosikausia ilman, että tuli tarvetta käväistä koskaan keskikaupungilla. Joka korttelissa oli vähintään kaksi maitokauppaa, josta saattoi ostaa peruselintarvikkeet, ja sitten kaikilla laitakaupunkialueilla oli oma pääkatunsa, jonne olivat keskittyneet harvemmin tarvittavat palvelut. Nummenmäellä tämä mainstreet oli Vanha Hämeentie, jonka varrelta löytyi leipomo, kirjakauppa, vaatekauppa, kenkäkauppa, kemikalio, kirjasto, poliisilaitos. Joskus laskeskelin, että yleisiä saunoja oli parikymmentä ja pimeän pullon ostopaikkoja kolme neljä kertaan enemmän. Eli mitään tarvetta lähteä keskikaupungille Nummenmäeltä ei ollut. Muuta kuin huvittelemaan. Hämeenkatua pitkin kulki raitiovaunu, kakkosen raitiovaunu, johon kun hyppäsi, niin pääsi kätevästi keskustaan – elokuviin."

Nuori elokuvanystävä usein törmää siihen, miten vanhemmat kriitikot kertovat elokuvista, joita kukaan ei tunnu koskaan edes nähneen. Syynä ei pelkästään monta vuosikymmentä aikaisemmin aloitettu elokuvaharrastus, vaan myös yhteiskunnalliset muutokset ja itse elokuvan merkityksen muuttuminen.

– "Silloin 1940-luvulla elokuva oli aivan erilaisessa asemassa kuin nykyisin. Sitä on hyvin vaikea edes selittää muutamalla lauseella sellaisille ikäluokille, jotka itse eivät ole sitä kokeneet. Jonkinlaisena tilastolukuna toteaisin, että vuonna 1947 Suomessa myytiin 36 miljoonaa elokuvalippua ja Suomen väestömäärä oli siihen aikaan noin neljä miljoonaa. Ja tähänkin lukuun sisältyy vauvat ja vaarit. Jos ajattelemme tuollaista keski-ikäistä työssäkäyvää henkilöä, niin jokainen voi päässään laskea kuinka monta kertaa hän kävi viikossa elokuvissa. Silloin myös elokuvateattereita oli maaseudullakin, hyvinkin pienissä yhteisöissä. Minkä takia elokuva näin suosittu oli, on monia yhteiskunnallisia syitä."

Yhdeksi hyvin käytännön läheiseksi syyksi Maskula mainitsee sen, että rahalla ei ollut Suomessa sodanjälkeen kovin kummoista arvoa. Suomessa ei ollut rahataloutta, vaan oikeastaan tavaranvaihtotalous.

– "Talvitakilla oli huomattavasti suurempi rahallinen arvo kuin jollainen viiden sadan tai tuhannen markan setelillä. Ehjillä housuilla saattoi ostaa kaksi tiuta kananmunia. Jos halusi mennä ostamaan uuden äänilevyn, sitä ei saanut rahalla. Sinne piti viedä kaksi vanhaa äänilevyä mukanaan. Ne murskattiin massamyllyssä uudeksi materiaaliksi. Mutta elokuvalippu, se oli hämmästyttävä juttu, se oli rahanarvoinen asia. Elokuvalipulla pääsi unelmoimaan kahdeksi tunniksi siitä todellisuudesta jonnekin muualle. 1940-luvulla ja pitkälti myös 50-luvulla elokuva oli glamour-viihdettä. Kukaan ei silloin ajatellut elokuvasta, että kuka sen oli ohjannut tai jotain muuta."

1950-luvulla monet ihmiset, jotka eivät sinänsä olleet elokuvanharrastajia, kävivät ahkeraan elokuvissa, käytännössä melkein joka ilta. Silloin vielä elokuva ei ollut kulutustavaraa, vaan elokuvissa käyminen oli erikoista ja hienoa.

– "Tällaisessa ilmapiirissä vartuin. Minutkin vietiin elokuviin jo heti, kun kävelemään pystyin. Hyppäsin vanhempien kanssa kakkosen ratikkaan. Noin kuusivuotiaana kun opin lukemaan, niin vanhemmat veivät palkkioksi katsomaan sellaista elokuvaa, jossa oli käännöstekstit, koska he ajattelivat, että nyt tuo kaveri pääsee perille jo elokuvan juonesta. Tältä ajalta ovatkin ensimmäiset elokuvamuistoni. Silloin katsottiin Ohukaista ja Paksukaista ja Tarzan-elokuvia, jotka silloin miellettiin lastenelokuviksi."

 

Laitakaupunkiteatterit

Kuten aiemmin todettiin sodanjälkeisessä Suomessa laitakaupunkialueet olivat hyvin omavaraisia yhteisöjä. Joillakin oli myös omat elokuvateatterinsa, kuten Helsingissä oli kaikilla laitakaupunkialueilla. Turussa oli kaksi laitakaupunkiteatteria, toinen oli Pansiola, joka sijaitsi Pansion laivastoaseman vieressä ja jossa esitettiin pääasiassa vanhoja kotimaisia elokuvia. Toinen laitakaupunkiteatteri sijaitsi Maskulan kotikonnuilla.

– "Omalta kannaltani hyvin tärkeä oli se, että toinen laitakaupunkiteatteri sijaitsi Nummenmäellä, Kirkkotiellä. Kun kävin Nummen kansakoulu,a kävelin joka päivä Kirkkotiellä Taisto-talon ohi ja tuijotin elokuvamainoksia. Taisto-talo, kuten nimikin varmasti kertoo, oli poliittisen järjestön omistama kokoontumistila, SKDL:n joka kuului äärivasemmistoon. Tästä johtuen kaikki Taisto-talossa esitetyt elokuvat olivat Neuvostoliiton täkäläisen kaupallisen edustuksen Kosmosfilmin vuokrauksessa. Eli 95 prosenttisesti kaikki olivat neuvostoliittolaisia elokuvia. Mutta suureksi onnekseni siellä esitettiin myös vanhoja saksalaisia elokuvia, sellaisia, jotka olivat joutuneet natsien esityskieltoon. Niinpä minulla oli tilaisuus jo varsin varhaisessa vaiheessa nähdä harvinaisia saksalaisia elokuvia, kuten Josef von Sternbergin Sininen enkeli, joka itse asiassa oli lapsilta kielletty. Taisto-talo oli erikoinen paikka. Se oli tavallinen juhlasali ja näytökset olivat arki-iltaisin ja sunnuntaipäivisin, kun juhlasalia ei käytetty tanssitilaisuuksiin tai puoluetarkoituksiin. Siellä oli isot ikkunat ja niihin vedettiin verhot eteen. Istuttiin lankkupenkillä ja katsottiin elokuvia, joita näytettiin saliin sijoitetulla 35 mm:n projektorilla."

 

Elokuvaa ja elämää non-stop-teattereissa

1950-luvulla Maskulan perhe muutti keskikaupungille, mikä merkitsi nuorelle koulupojalle melkeinpä taivaaseen pääsyä. Se mahdollisti jo aivan omatoimisen elokuvaharrastuksen. Aluksi Maskula tutustui keskustan non-stop-teattereihin, joita olivat tuolloin Kaleva Humalistonkadulla ja Rialto nykyisen Forum-korttelin paikalla.

– "Non-stop-teatterit olivat mielenkiintoinen oman aikansa ilmiö. Sodan jälkeenhän Suomeen tuli pitkien elokuvien mukana valtava määrä lyhytelokuvia, uutiskatsauksia ja niin edelleen. Niillä ei ollut mitään käyttötarkoitusta, mutta Suomen hallitus oli kaikessa viisaudessaan päättänyt tukea lyhytelokuvatuotantoa lakisääteisesti. Ja jokainen teatterinomistaja, joka esitti pitkän näytelmäelokuvan yhteydessä yhden suomalaisen lyhytelokuvan, sai verottajalta elokuvalipusta viiden prosentin huojennuksen. Eikä sitä tietenkään yksikään teatterinomistaja jättänyt käyttämättä, koska siihen aikaan elokuvateatterit olivat aina täynnä. Jos halusi elokuviin, piti lähteä tuntia aikaisemmin jonottamaan, jos aikoi näytökseen yleensä päästä sisälle."

Non-stop-teattereita oli monissa Suomen kaupungeissa. Turussa ne olivat yleensä kaikkein huonoimpia teattereita, joissa oli puupenkit. Näytökset alkoivat puolelta päivin ja jatkuivat yhtä soittoa iltaan, kello yhteentoista. Ohjelmisto koostui paitsi ulkomaisista uutiskatsauksista, myös musiikkifilmeistä, matkailufilmeistä ja lapsia taas houkuteltiin muutamalla animaatiolla. Ja koska elokuva on myös sosiaalinen kokemus, niin non-stop-teattereilla oli myös omat, erikoiset ominaisuutensa.

– "Hiukan vartuttuani huomasin kyllä, että mihin muuhun näitä non-stop-teattereita voi käyttää. Teatteriin saattoi mennä sisälle koska tahansa ja olla vaikka kuinka kauan, vaikka sinne yhteentoista asti. Ja kuten tiedätte teinipojilla joukossa tyhmyys tiivistyy. Niin meidänkin porukassa Kalevaa alettiin kutsumaan kutulaksi, mikä oli sikäli kätevää, että siellä valot eivät syttyneet muuten kuin korkeintaan silloin, kun filmi meni poikki. Sen sijaan Rialto oli siinä mielessä ikävä teatteri, että siellä oli yksi ainoa kone, mikä tarkoitti sitä, että joka kahdenkymmenen minuutin päästä valot syttyivät ja koneenkäyttäjä kiersi filmin takaisin kelalla ja pujotti uuden filmin koneeseen. Se oli aika hankalaa.

– "Rialto oli vielä 60-luvun alussa pystyssä ja toimin silloin elokuva-arvostelijana muistaakseni ensimmäistä vuotta. Kysyinkin teatterinhoitajalta, että minkä takia tuohon Rialtoon ei voida hankkia toista konetta. Kun ostaisivat halvalla jonkun rämän koneen, ettei tarvitse valoja aina sytyttää. Kävi ilmi, että Rialto oli vanha teatteri. Se oli mitoitettu mykkäelokuvateatteriksi ja äänikoneet olivat niin suuria, että sinne ei yksinkertaisesti olisi mahtunut toista konetta."

 

Kielletyn hedelmän viehätys

Non-stop-teatterien jälkeen nuorta, tulevaa elokuvakriitikkoa alkoi luonnollisesti kiinnostaa se kuuluisa kielletty hedelmä. Miten päästä lapsilta kiellettyihin elokuviin? Silloin voi tulla tehtyä kaikenlaista epätoivoista kuten esimerkiksi pukeutua kesähelteellä huopahattuun ja poplariin.

– "Varmuuden vuoksi laitoin isän huopahatun päähän ja sitten poplarin kuten Bogartilla ja kaulukset pystyyn. Yritin sisään, mutta ei siitä mitään tullut. Käytäntö oli tässä varsin kirjava. Teatterit kuten Olympia olivat hyvin leimallisesti nuorta kiinnostavia, koska niissä esitettiin rikoselokuvia ja lännenelokuvia. Siellä oli hyvin inhimillinen ja armelias ovimies ja hän kerran sitten vinosti hymyillen päästi minut sisään. Minulla oli nostalginen tuokio sitten myöhemmin, kun hän oli vielä vuosikymmeniä myöhemmin Dominossa ovimiehenä 80-luvulla, jolloin keskustelimme 50-luvun alun ajoista. Hän ainakin väitti vielä muistavansa minut ja kuinka hän päästi minut ensimmäistä kertaa kiellettyyn elokuvaan."

– "Mutta kaikkein vaikein oli nykyisen Kinopalatsin paikalla sijainnut Kinola, mikä oli sikäli harmillista, että siellä esitettiin kaikki Warnerin elokuvat. Kinolalla kun oli Warnerin edustus ja kaikki parhaat rikoselokuvat ja jännärit menivät siellä. Kun siellä pääsin kiellettyä elokuvaa katsomaan, se olikin sitten niin jämerä kokemus, että vieläkin katson sitä elokuvaa varsin usein. Se oli elokuva, joka ensimmäistä kertaa sai miettimään, että mikä tässä elokuvassa voi olla niin paljon jännittävämpää kuin niissä muissa, jotka näin viime viikolla. Ja kysymyksessä oli Alfred Hitchcockin Raymond Chandlerin käsikirjoituksesta tekemä Muukalaisia junassa. Tätä elokuvaa olen aina pitänyt lähtölaukauksena elokuvaharrastukselleni. Kun kouluaikana löysin muitakin kavereita, jotka olivat elokuvista kiinnostuneita, niin siitähän se lähti laajemmin liikkeelle. Myös Turun elokuvakerho tuli kuvaan heti, kun täytin 16-vuotta ja liityin sen jäseneksi. Sitä kautta harrastus sitten laajeni."

 

Elokuvakerhoaktivistina

Elokuvakerhotoiminnassa vallitsi 1950- ja 60-luvun taitteessa sananmukaisesti sukupolvien välinen kuilu. Monet kerhon nuoremmat jäsenet vaativat esitysohjelmiston perinpohjaista uudistamista ja Tapani Maskula oli yksi heistä, eturintamassa.

– "Elokuvakerhoon liityin heti, kun täytin 16 vuotta. Suurin ongelma elokuvakerhossa oli se, että esitystoiminta oli kokonaan keskittynyt eurooppalaiseen taide-elokuvaan. Heti yleisessä kokouksessa ehdotinkin, että eikö nyt voitaisi jokin Don Siegelin tai Samuel Fullerin elokuva ottaa kerhon ohjelmistoon. Siellähän kaikki papat ja mammat olivat tietysti suu ammollaan, kun ihmettelivät, että mitähän tuokin pikku poika nyt höpisee. Osoitin mieltäni elokuvakerhossa sen verran äänekkäästi, että minulta otettiin kerhon kortti kuivumaan pariksi kuukaudeksi."

– "Sitten elokuvakerhon silloinen puheenjohtaja piti minulle puhuttelun ihan kuin viinakaupassa, että mikä tarkoitus sinulla oikein on aiheuttaa epäjärjestystä. Selitin ettei minulla mitään sen kummallisempaa, mutta ohjelmistoon olisi kyllä hyvä saada muutosta. Hän vastasi, että kun kerran kyseessä on demokraattinen yhdistys, niin siitä vain hankkimaan kannattajia ja sen jälkeen kokoukseen asia esittämään. Eikä siitä oikeastaan kulunutkaan kuin muutama vuosi, kun vuonna 1961 Pekka Ahlroos, silloinen Turun Ylioppilaslehden elokuvakriitikko käveli Hämeenkadulla vastaan ja kysyi, että tuletko elokuvakerhon johtokuntaan, niin tehdään palatsivallankumous. Vastasin siihen heti, että kyllä. Sitten menimme kokoukseen ja teimme sen vallankumouksen. Vanhat tyypit jäivät sieltä pois. Saimme heti nuorekkaan johtokunnan ja kerholla oli rahoja siihen aikaan valtavat määrät. Sen ajan mittapuun mukaan siis. Ajattelimme, että nyt päästään mälläämään ja niin teimmekin. Kului muutama vuosi, kunnes alkoi pussin pohja paistaa. Ja palattiin ikään kuin normaaliin päiväjärjestykseen."

"Mällääminen" kantoi myös hedelmää. Maskulan ja kumppaneiden aktiivisuuden ansiosta kerhossa esitettiin erikoissarjoja, kuten ranskalaisen, amerikkalaisen elokuvan ja uuden elokuvan erikoissarjat, perustettiin Lähikuva-lehti, perustettiin kirjasto ja tilattiin valtava määrä ulkomaisia elokuvalehtiä jokaiselle lainattaviksi. Kirjastoa kerholaiset myös tosiaan käyttivät hyvin ahkerasti. Kirjasto oli näytöksien yhteydessä koko ajan käytettävänä, koska sillä ei ollut omia tiloja.

– "Olen edelleen sitä mieltä, että teimme hyvän vallankumouksen. Jos sitä ei oltaisi tehty, niin elokuvakulttuurin uudistuminen olisi kestänyt Turussa huomattavasti pitempään."

 

Kerhotoiminnan politisoituminen

Maskula oli myös mukana, kun elokuvakerholiike politisoitui 1960-luvun loppupuolella.

– "Liityin Kinokoplaan siinä vaiheessa, kun stalinistit valtasivat sen ja esittivät neuvostoliittolaisia elokuvia. Minullahan oli siihen hyvä pohja, kun olin Taisto-talossa niitä lapsena nähnyt. Ymmärsin heti ehdottaa elokuvia kuten Nuori Kaarti tai Iskuryhmä pioneerit. Täytyy myöntää, että se oli sellaista omaa hurmoksellista aikaa ja sitäkin on vaikea käsittää, jos ei ole itse elänyt mukana, eli kun Åbo Akademin salissa näytettiin kuubalaisia lyhytelokuvia esimerkiksi Vietnamin sodasta, näytös tämän tästä keskeytettiin, kun suosionosoitukset olivat niin valtavat. Kun Ho Tsi Minhin kevät loppui, niin kaikki nousivat seisomaan ja punaiset liput heiluivat. Kyllä siinä oli sellaisen suuren vappujuhlan tuntua."

Maskula vertaa vasemmistoliikehdintää myös muihin ääriliikkeisiin. Esimerkiksi sodanaikaiset natsismin kannattajat ovat kertoneet, etteivät osaa edes selittää sitä, mikä Hitlerissä oli niin erikoista. He olivat kuitenkin aikanaan vilpittömästi sitä mieltä, että Hitler voittaa sodan, pelastaa Euroopan ja että uusi järjestys tulee suureksi onneksi myös Suomelle.

– "Kyllähän he jälkeenpäin myöntävät, että olivat väärässä, mutta silloin sinä hetkenä kysymys oli hyvin mielenkiintoisesta joukkopsykoosista. Itse olen tällaiset vaiheet elänyt ja olen tullut siihen tulokseen, että ajassa liikkuu jotain sellaisia ilmiöitä, jotka eivät ole meidän hallittavissamme mutta joihin me itse asiassa hyvin helposti lähdemme mukaan. Nyt suhteeni on tietysti tavattoman kyyninen ja skeptinen tällaisiin yleisiin joukkoilmiöihin. Ja saattaa olla, että se joskus liikaakin paistaa arvosteluistani läpi. Pelkään pahoin. Mutta niin kuin sanottu, Siperia opettaa."

 

Monipuolinen elokuvaohjelmisto

1960-luvun Suomessa elokuvaohjelmisto oli erittäin monipuolista. Elokuvakerhojen ohella suuren kortensa kekoon toi myös kaupallinen ohjelmisto.

– "Kyllä olimme Suomessa tavattoman etuoikeutetussa asemassa 60-luvulla, kun esimerkiksi kaikki Godardin elokuvat tulivat tänne kaupalliseen ohjelmistoon. Ne olivat kaiken lisäksi valtavia yleisömenestyksiä. Olen sitä mieltä, että suomalaisessa nuorisossa ei ole ollut mitään hävettävää, kun ajattelen, että kuinka huonosti Godardia katsottiin muissa maissa. Se olikin lähinnä nuoriso, jota Godard kaikkein eniten kiinnosti. Täytyy myöntää, että olihan meillä 60-luvulla muutenkin erittäin rikas elokuvaohjelmisto verrattuna tämän päivän elokuvaohjelmistoihin. Harva se viikko teattereissa oli tsekkoslovakialaisen, ruotsalaisen tai puolalaisen elokuvan ensi-ilta. Ja Kosmosfilmi toi tietenkin koko ajan maahan uutta neuvostoelokuvaa. Eli Suomessa oli tuolloin äärimmäisen hyvät mahdollisuudet katsoa uutta elokuvaa, paljon paremmat mahdollisuudet kuin nykyisin."

 

Alkuaskeleet elokuvakriitikkona

Ensimmäinen lehti, johon Tapani Maskula kirjoitti elokuva-arvosteluja oli Uusi Päivä ja sen jälkeen hän vaikutti mm. Turun Ylioppilaslehdessä. Väliin on mahtunut myös kaikenlaisia pienempiä lehtiä. Pisimpään Maskula on toiminut nykyisessä julkaisussaan Turun Sanomissa, vuodesta 1980.

Jokainen vähänkään vakavammin elokuvaharrastukseensa suhtautuva on varmasti miettinyt elokuvakriitikon työtä. Varteen otettavat julkaisut ovat kuitenkin kiven takana, kun koulutettuja elokuvaihmisiä riittää. Tilanne ei ollut samanlainen vielä 1960-luvun alussa. Siihen aikaan myös arvostus elokuvakritiikkiä kohtaan oli toisenlaista kuin nykyisin. 1960-luvulla sille ei annettu kovinkaan kummoista kulttuurista painoarvoa.

– "Kynnys päästä elokuvakriitikoksi ei ollut kovin korkea 1950- ja 60-luvun vaihteessa. Siihen riitti se, että meni juoksupojaksi johonkin sanomalehteen ja uskalsi vaan koputtaa toimitussihteerin ovelle ja sanoa, että minäkin kyllä joskus iltaisin mielelläni kävisin elokuvissa ja kirjoittaisin myös arvostelun. Näin minäkin tein ja toimitussihteeri tiiraili pitkän aikaa ja sanoi, että 'mitäs sä maanantaina tänne sitten tulet, tule perjantaina ilmoittautumaan, silloin leffat jaetaan'. No, menin perjantaina toimitussihteerin luokse ja hän sanoi, että 'täs on nämä kaksi kotimaista elokuvaa, mut niiden jälkeen järjestetään ryyppäjäiset ja ne on jo varattu kaupunkitoimittajille, mut kaikesta muusta saat valita'."

Tuohon aikaan kriitikot kävivät elokuvissa omalla ajalla, illalla, ja yleensä perjantaina. Arvostelut oli tehtävä heti katsomisen jälkeen perjantain ja lauantain vastaisena yönä. Lauantaiaamulla arvostelu vietiin toimitukseen ja se julkaistiin sunnuntaina.

– "Jokainen ymmärtää, ettei tällaisella systeemillä kovin syvällisiä arvosteluja syntynyt. Niinpä useimmat kirjoittivat elokuva-arvosteluja nimimerkin suojassa, niin kuin minäkin. Eihän niihin kehdannut omaan nimeään alle rustata. Pääasia oli se, että pääsi ilmaiseksi elokuviin ja näki elokuvia mahdollisimman paljon, koska mitään koulutusta elokuva-alalle ei tuolloin ollut."

 

Lehdistönäytösten mukaantulo

Kun 1960-luvun alkupuolella lehdistönäytökset tulivat yleisemmin tavaksi, arvosteltavien elokuvien katselutahti saattoi olla varsin hektinen. Koska kopioita oli vain yksi kappale maassa, filmit lähetettiin torstai-iltana viimeisen näytöksen jälkeen yöjunalla Turkuun, ja elokuvien katselu aloitettiin kello kymmenen aamulla. Sitä jatkettiin yhtä rytkyä kello kuuteen asti illalla, jolloin alkoivat yleisönäytökset. Yleensä kriitikot jäivät vielä puoli seitsemän ja puoli yhdeksän näytöksiin, kunnes lopulta yön aikana kaikista kirjoitettiin arvostelut.

– "Jos joskus luette 60-luvun alun arvosteluja, niin tämä systeemi selittää sen, että miksi esimerkiksi Fellinin elokuvasta 8 1/2 kukaan ei osannut sanoa yhtään mitään. Se johtui yksinkertaisesti siitä, että kun sen katsoi viimeisenä elokuvana puoli yhdeksän jälkeen ja kirjoitti siitä arvostelun yöllä 20 minuutissa ja yritti vielä löytää elokuvasta jotain sanottavaakin, niin eihän siitä mitään tullut. Se oli sellaista verbaalista sirkustemppuilua. Oli vain pari kolme korulausetta pistettävä kokoon ja yritettävä näyttää fiksulta."

– "Tämä oli sen aikaisen elokuvakritiikin ongelma. Parhaat arvosteluthan julkaistiin yleensä ylioppilaslehdissä. Ja vähitellen taso nousi muissakin lehdissä. Esimerkiksi Kauppalehden Eero Tuomikoski oli meidän nuorten silloisten kriitikkojen suuri esikuva. Hänellä oli mahdollisuus katsoa elokuvia aikaisemmin ja kirjoittaa niistä vähän fiksummin ja vähän mietitymmin kuin, mitä me muut pystyimme. Ei elokuva-arvosteluja sanomalehdissä 60-luvun alussa arvostettu miksikään. Niitä tekivät joko kaupunkitoimittajat ja juoksupojat, ja sitten vähitellen tuli niitä innokkaita, jotka oikein ilmoittautuivat elokuva-arvostelijoiksi. Sitä kautta se oikeastaan lähti liikkeelle."

Ajallaan myös elokuvatoimistot huomasivat sen, että se voi tehdä elokuvalle jopa hyvää, että siitä julkaistaan kunnollinen arvostelu. Maskula mainitsee asian puolesta puhujaksi Aito Mäkisen, joka samalla kun perusti Turkuun oman elokuvatoimiston ja -teatterin, kiinnitti huomiota siihen, että hänen esittämistään elokuvista oli myös mahdollisuus kirjoittaa kunnon arvostelu.

– "Muuten elokuvatoimistojen väki oli perinyt rahansa ja toimeentulonsa, he olivat siis vain joutuneet alalle ilman mitään elokuvatietämystä. Heillä ei ollut mitään muuta käsitystä kuin puhtaasti kaupallinen ajattelu. Mitään kulttuuriarvoa he eivät elokuvalle antaneet."

Toisaalta kiireinen työskentely opetti myös rautaista rutiinia. Nykyään asiat ovat onneksi toisin ja elokuvia kirjoittaessa ehtii jopa miettiä sanottavaansa.

– "Tällä hetkellä se on ihan elokuvasta kiinni. Rutiinielokuvasta voi hyvällä omalla tunnolla jopa kirjoittaa rutiiniarvostelunkin. Turha lähteä roskatunkiosta etsimään timantteja, kun tietää, että niitä ei sieltä kuitenkaan löydy. Mutta kun tulee todella vaativa elokuva eteen, sen eteen tekee tietysti enemmän töitä. Sanotaan niin, että elokuva-arvostelu saattaa nopeimmillaan syntyä tunnissa, kun pisimmillään se voi viedä kolmesta neljään päivää."

 

Arvosteluihin vaikuttaminen?

Kun kriitikoille ryhdyttiin järjestämään lehdistönäytöksiä, niin monella varmaan herää kysymys siitä, että yritettiinkö elokuvakriitikoiden mielipiteisiin vaikuttaa.

– "Jossakin vaiheessa nämä vaikuttamisyritykset tulivat kyllä vastaan. Täytyy muistaa se, että 1940- ja 50-luvulla elokuva oli ollut suuri bisnes. Siis jokainen, joka omisti elokuvateatterin, rikastui. Yksinkertaisesti ei voinut välttää rikastumista. Kun tultiin 60-luvun alkuun ja televisio yleistyi, niin kyllähän se sitten näkyi tilastoissa katsojamäärien laskuna, mikä tietenkin huolestutti elokuvateatterien omistajia. Pienemmät olivat sen verran fiksuja, että he laittoivat putiikin kiinni ja siirtyivät eläkkeelle. Mutta suuret elokuvasuvut kuten Mäkelät ja Adamsit, jotka olivat todella suuret omaisuudet kahmineet elokuvia esittämällä, he yrittivät jollain tavalla kompensoida alamäkeä."

Tällöin teatterien omistajat heräsivät siihen, että jos arvostelijat hirmuisesti kehuisivat jotakin elokuvaa, se antaisi myönteisen julkisen imagon elokuvalle. Ja vaikuttaminen elokuvakriitikkojen mielipiteisiin oli Maskulan mukaan jossain määrin myös todellisuutta.

– "Se oli aivan tavallista vielä 80-luvulle asti, että jokaisen lehdistönäytöksen jälkeen mentiin vähintään kahville ja pullalle, mutta hyvin usein mentiin ravintolaan. Risto Orkon Suomi-Filmi kamppaili 70-luvulla suurissa vaikeuksissa, ja Suomi-Filmillä oli Tukholman ja Suomen välisessä laivaliikenteessä elokuvateatterit. Näin ollen elokuvakriitikot kutsuttiin säännöllisesti kerran kuukaudessa katsomaan uutuuselokuvat ruotsinlaivalle, ja kuten tiedätte, niin siihen aikaan yleensä nukuttiin ne elokuvat, kun taas muu aika syötiin, juotiin ja pidettiin hauskaa. Tämä kuvastaa sitä, millä tavoin silloin todellakin yritettiin vaikuttaa. Itse en kyllä myönnä, että tällainen olisi koskaan vaikuttanut kritiikkiin. En tiedä, miten on yleisesti ottaen. Vieläkin pahat kielet puhuvat, että joitakin arvostelijoita maksatetaan elokuvajuhlille, viedään Hollywoodiin ja muuta, mutta en tiedä näistä mitään. Minua ei ole koskaan kutsuttu."

tekstin toimitus: © Janne Rosenqvist

 

takaisin sisällysluetteloon


Linkit

Teksti:

RealMedia:

 


www.Film-O-Holic.com/widerscreen