|
|
|
|
SEOM Saari (2000) Ohjaus: Kim Ki-Duk |
 |
Kapteeni Koukun aarresaari Keskinkertaisia elokuvia kritisoidaan usein sanomalla, että niistä puuttuu koukku. Kim Ki-Dukin ohjaamassa elokuvassa Saari (2000) on useita koukkuja. Katsoja takertuu niihin väkisin, vaikka kriitikotkaan eivät ole malttaneet jättää niitä paljastamatta. Elokuvasta huokuu todellinen kärsimys ja epätoivo. Kim Ki-Dukin Saari ei ole mitään kesyä keskiluokkaista survival-kilvoittelua niin kuin kaimansa Suomen televisiossa. Saari kuuluu elokuviin, jotka jakavat arvostelijat karkeasti ottaen yhden ja viiden tähden leireihin. Mutta riippumatta valitsemastaan pisteytyksestä arvostelijat kuvailevat elokuvaa keskenään hyvin samantapaisin sananvalinnoin. Sekä Saaren ihailijat ja inhoajat muistavat mainita Saaren audiovisuaalisen kauneuden ja lyyriset maisemakuvaukset. Toisaalta kumpikin leiri nimittää Saarta mielellään "sairaaksi" ja "puistattavaksi" elokuvaksi. Useimmat kriitikot ovat kirjoittaneet Saaren väkivaltaisesta kuvastosta elävästi ja ekspressiivisesti. Erityisen voimakkaan vaikutuksen tekee kohtaus, jossa päähenkilö repii ruokatorveaan ongenkoukuilla. Arvioissa kuvataan yleensä ihailtavan vilpittömästi elokuvan synnyttämää henkilökohtaista kokemusta. Kaikki kritiikit ovat ansiokkaita sikäli, että ne herättävät kiinnostuksen Saarta kohtaan. Saarta ylistävät kriitikot kuvailevat elokuvan väkivaltaa "voimakkaaksi" ja "shokeeraavaksi". Mutta missään lukemassani kritiikissä ei kuitenkaan painoteta, miten hienovaraisin keinoin ohjaaja shokkiefektinsä rakentaa. Näin havainnollinen väkivallan ja kivun elokuvallinen välittäminen vaatii ohjaajalta poikkeuksellista herkkyyttä. Esitän lyhyen ja varsin epäformaalin analyysin Saaren "koukkukohtauksesta": 1.) Päähenkilö työntää nipun ongenkoukkuja suuhunsa, nielee. Ennen kaikkea ohjaaja operoi mielikuvilla: emme tietenkään näe, miten väkäset raatelevat kurkun riekaleiksi. Näemme vain lattialla kouristelevan ja verta yskivän miehen. Eräs tutun tuttuni pitää American History X:n (1998) alkukohtausta hirveimpänä näkemänään väkivallan kuvauksena. Skinhead pakottaa mustan miehen puremaan jalkakäytävän kulmaa ja tappaa uhrinsa polkaisemalla tätä niskaan. Katsojille näytetään, miten hampaat kirskahtavat betonia vasten. Valkoisen miehen jalka syöksyy alas – kuvan ulkopuolelle – ja kuuluu rusahdus. Kohtaus on toteutettu minimalistisesti, mutta vaikutelma on järisyttävä. Samaa vivahteiden tajua ilmentää myös Saaren "koukkukohtaus". Mielenkiintoisen elokuvasta tekee juuri se, ettei siinä mässäillä verisillä yksityiskohdilla tai snuff-väkivallalla. Mutta jos elokuva shokeeraa katsojaa liikaa, sen taidokas orkestrointi jää tietenkin huomaamatta ja analysoimatta. Toki Saaren väkivaltainen kuvasto kannattelee myös monia semioottisia ja symbolisia elementtejä. Kokonaisvaikutelman kannalta ne eivät kuitenkaan tunnu merkityksellisiltä. Ennen kaikkea Saari on malliesimerkki siitä, miten todellisesti, tyylikkäästi ja epäviihteellisesti elokuvalla voidaan välittää kärsimyksen ja väkivallan kokemuksia. teksti: © Jaakko Yli-Juonikas |
[takaisin]
|
|
