Mari Verho – Wider Screen 1/2002

FRANKIE & JOHNNY
(1991)
Ohjaus: Garry Marshall
Pääosissa: Michelle Pfeiffer, Al Pacino

Frankie and Johnny (1991) on mielestäni ainakin koko 1990-luvun paras romanttinen komedia. Tämän aliarvostetun elokuvan ei toivoisi unohtuvan, sillä se on lämpimyydessään ja arkisuudessaan koskettava ja kaunis. Päärooleissa kunnostautuvat Michelle Pfeiffer ja Al Pacino osoittavat sellaista aitoa haavoittuvuutta ja sielukkuutta, jota onnistutaan harvoin tavoittamaan tämän genren elokuvissa. On myös aina piristävää nähdä arkirealistisella tavalla kauniita työväenluokkaisia rakkauselokuvia tai yleensäkin sellaisia rakkaustarinoita, joiden päähenkilöissä on särmää, kolhuja ja karismaattisuutta.

Terrence McNallyn näytelmään perustuva Frankie ja Johnny kertoo juuri vankilasta vapautuneesta Johnnysta (Pacino) ja monella tavalla elämään pettyneestä Frankiesta (Pfeiffer). Johnny tulee kokiksi manhattanilaiseen kuppilaan, jossa Frankie on tarjoillut jo vuosia. Elokuva tapahtuu suureksi osaksi ravintolamiljöössä, jossa työntekijöiden konkarit muodostavat kiinteän yhteisönsä. Oman lisänsä tarinalle antaa Frankien naapuri ja hyvä ystävä, onnellisena poikakaverinsa kanssa kuherteleva homomies, joka usuttaa Frankieta käymään treffeillä kaikesta huolimatta.

Romanttiset komediat ovat parhaimmillaan katsojalleen lämmittäviä kokemuksia, koska niistä puuttuu "tuhoon tuomittujen" intohimodraamojen ahdistavuus ja umpikujamaisuus. Hyvä romanttinen komedia loppuu eheyttävään "hukkapalojen yhteen solmimiseen", tasapainon löytämiseen ja mahdollisuuksien avautumiseen. Juuri siksi Frankien ja Johnnynkin tarinaa sietää katsoa myös silloin, kun oma sydän on särkynyt. Siinä on erinomaisesti onnistuttu saavuttamaan vilpitön armon, hyvyyden ja toivon tunnelma sortumatta halpaan imelyyteen. Se tapa, miten Frankie ja Johnny kuvaa yksin elävien ihmisten yksityisiä pikku tapoja on yhtä aikaa hauska ja koskettava. Siinä sivutaan myös itsemurhan mahdollisuutta ja todetaan rauhallisesti, että kaikkihan sitä joskus miettivät. Elokuvan loppukohtaus kalpean varhaisaamun auringon valossa on yksi kauneimpia ja samalla kertaa arkisuudessaan ihanimpia rakkauselokuvan lopetuksia mitä koskaan on nähty.

Frankie & Johnny -elokuvasta tulee mieleen Marguerite Durasin romaanissa Rakastaja esitetty ajatus, että suudelmat vartalolla saavat itkemään, vaikka niiden luulisi lohduttavan. "Les baisers sur le corps font pleurer. On dirait qu'ils consolent." Oman haavoittuvan ihon paljastaminen pettymysten kasvattaman kovan kuoren alta ikään kuin talvisäilytyksestä on Frankielle erityisen kova juttu. Juuri se, että elokuvassa rakkaus ei ole vain jokin vastustamaton kohtalo, vaan myös uskaltamisen ja avautumisen asia tekee siitä niin realistisen, mutta samalla kertaa melkein yltiöromanttisen. Pettymysten kautta kyyniseksi tai varovaiseksi tullut ihminen jaksaa harvoin enää uskoa johonkin suureen kohtaloon. Se, uskaltaako ihminen asettaa itsensä taas kerran alttiiksi myös pettymykselle on tässä elokuvassa ehkä vieläkin vahvemmin päätöksen asia kuin joissakin ensirakkauskomedioissa. Elokuvassa onkin kysymys siitä, että joku, joka on vain arkisesti yksin raatanut eikä toivo enää paljoakaan tuodaankin yhtäkkiä elävän tulen läheisyyteen, lämpöön. Taannoinen Helen Huntin ja Jack Nicholsonin tähdittämä Elämä on ihanaa muistuttaakin Frankieta ja Johnnya sikäli, että siinäkin miehiin pettynyt tarjoilijatar pääsee pitkästä aikaa pukeutumaan "rakkauden juhlaan" kuin Tuhkimo ikään.

On naisia, jotka aikuisenakin näyttävät siltä kuin he vieläkin olisivat niitä kerrostalon pihan pikkutyttöjä, jotka raapivat ihonsa ruusupuskaan ja putoilivat keinusta. Juuri Michelle Pfeifferissä on tällaista kissan naarmuttaman naisen herkkyyttä ja lumovoimaa. Ehkä siksi Pfeifferiin on huomattavasti helpompi samastua kuin vaikka Julia Robertsiin tai Gwyneth Paltrowhin. Jälkimmäiset näyttelijät näyttävät lähes aina itsetietoisilta hemmotelluilta diivoilta. Heidän hymynsä on miellyttämään pyrkivän naisen hymyä tai sellaisen naisen hymyä, joka on aina tiennyt olevansa luokan kaunein tyttö. Pfeifferissä on toisenlaista aitoutta ja arkaa kissamaisuutta – hänen säteilynsä ei ole niin räikeää. Al Pacino puolestaan on suurimman osan aikaa huvittavan poikamaisella tavalla tohkeissaan pyöriessään Pfeifferin ympärillä, vaikka hänkin on neljänkympin paremmalla puolella.

Luulisi, että tilanteessa, jossa yhä harvemmat ihmiset elävät yhden ja saman ihmisen kanssa kunnes kuolema heidät erottaa, olisi tilausta aikuisten tai vanhojenkin ihmisten rakkaustarinoille. Suurimmassa osassa romanttisia komedioita kuitenkin esitetään vain vielä aika "vähän käytettyjä" lisääntymisikäisiä ihmisiä, jotka eivät välttämättä ole vielä tulleet sinuiksi edes itsensä kanssa. Tavallaan voi kuitenkin olla vielä virkistävämpää katsoa elokuvia, joissa päähenkilöt saavat toisen mahdollisuuden. Frankie ja Johnny on tällainen elokuva parhaasta päästä.

teksti: © Mari Verho

[takaisin]