www.Film-O-Holic.com/widerscreen

takaisin sisällysluetteloonMikko Laaksonen – Wider Screen 4/2001

 

 

TUKHOLMA UNENA, TUKHOLMA HALLUSINAATIONA JOAKIM PIRISEN SARJAKUVISSA

Ruotsalaisen sarjakuvapiirtäjän ja kirjailijan Joakim Pirisen (1961–) sarjakuvien hallitsevana ympäristönä on Tukholma. Mutta ei miten tahansa nähtynä; Pirisen Tukholma on fantastinen, muuttuva ja surrealistinen samalla kun useinkin sen ympäristöt voi tunnistaa. Mitä Pirisen Tukholma kertoo kansankodin pääkaupungista?

 

Pirisen tunnetuin sarjakuva-albumi Socker-Conny (= SC, 1985, suom. Sokeri-Sakari 1987) on symbolinen Tukholman haltuunotto, valtavan kokoisen, ruman ja tyhmän Sokeri-Sakarin unenomainen odysseia läpi koko ruotsalaisen hyvinvointi-yhteiskunnan, töiden, opiskelujen, yöelämän ja armeijan. Tukholma on keskeinen ympäristö myös Pirisen lyhyissä sarjakuvatarinoissa, joita on koottu albumeihin Välkommen till Sandlådan (1983), GAS (1987) jotka koottiin albumiin Kvarteret Kniven (= KK, 1989, osin suomennettu albumeina Pirinen ja myrsky hiekkalaatikossa (1986) ja Kaasua komisario Likanen (1988)), Split Vision (1995) ja Den universella bristen på respekt (= UBR, 1999, suom. Meitä kustaan silmään 2001). Kaupunki näiden tarinoiden takana, niin sivun mittaisissa lähiön hiekkalaatikon pikku raggareista kertovissa tarinoissa kuin pidemmissä sarjakuvanovelleissa, on lähes aina Tukholma, mutta yhtä lailla lähes aina unen, fantasian tai hallusinaation logiikalle alistettuna.

Tukholma itsessään on jännitteinen kaupunkiympäristö. Ingemar Johanssonin Storstockholms bebyggelsehistoria (1987) kuvaa kaupungin historiaa kuninkaan ja aatelisten kaupungista hyvinvointivaltion pääkaupungiksi. Keskeiset jännitteet Tukholmassa ovat toisaalta aatelisten ja yläluokkaisten monumenttien ja puutarhakaupunkien sekä hyvinvointivaltion lähiöiden välillä ja toisaalta viimeistä piirtoa myöden suunnitellun ympäristön ja suurkaupungin elämän välillä. Tukholmassa funktionalistinen kaupunkisuunnittelu antoi rakennetun muodon sosiaalidemokraattiselle kansankodille jo 1930-luvulla ja toisen maailmansodan aikana. Kuitenkaan utooppinen moderni kaupunkisuunnittelu, kuten 1960-luvun "millionprogrammet"-lähiöt, ei kyennyt tekemään tehnyt kaupungista ideaalista kansankotia hyvinvointivaltion asukkaille. Itsenäisiksi yksiköiksi tunnelbana-aseman ympärille rakennetut lähiöt muuttuivat aina vain suuremmiksi ja suuremmiksi ja levisivät Tukholman rajojen yli ympäristökuntiin. Nämä ympäristöt saivat 1960-luvulta alkaen osakseen rankkaa kritiikkiä epäinhimillisen mittakaavansa ja palveluiden puutteen takia. Lopulta Ruotsin kaupunkien kasvun hyytyminen 1970-luvun alussa merkitsi sitä, ettei jättilähiöiden asuntoja saanut vuokrattua kuin siirtolaisille. (Johansson 1991)

Pirisen unenomaisen Tukholma-kuvauksen lähtökohtana voi olla itse Tukholman kaupunkiympäristön surrealistisuus. Kaupunkia jäsentävät keskenään vastakkaiset kuningasvallan ja aatelisen vanhan rahan koristeelliset monumentit sekä hyvinvointivaltion betonikolossit. Itse kaupunkikuva jyrkkine kalliosaariston korkeuseroineen ja korkeine torneineen luo visuaalisia jännitteitä. Pirisen Tukholma-kuvauksen unenomaiset ja fantastiset piirteet voivat olla myös heijastusta siitä, miten suunniteltu funktionalistinen kaupunkiympäristö ja suurkaupungin kaoottinen elämä törmäävät toisiinsa. Fantastiset ja unenomaiset piirteet heijastavat ja kuvaavat ehkä realismia täsmällisemmin suurkaupungin elämän hulluutta vääristyneissä puitteissa.

"Sokeri-Sakari jakaa Tukholman kolmeen osaan unessaan – kuvassa näkyvät sekä monumentit, kolossit että saaristomaisema" - kuva: © Joakim Pirinen
"Sokeri-Sakari jakaa Tukholman kolmeen osaan unessaan – kuvassa näkyvät sekä monumentit, kolossit että saaristomaisema."

 

Tukholma surrealistisena ympäristönä

Pirinen kuvaa kaupunkiympäristöä usein surrealistisin kuvin, kuten "Vägspärren" (KK) -tarinan alkukuvassa, jossa kaksi poliisia odottaa tiesululla jotakin tapahtuvaksi. Taustalla kaupunki nousee surrealistisina torneina; vasemmalla Hötorgin pilvenpiirtäjiä muistuttava lasitorni, oikealla funktionalistisia fantasioita tai Otto Mäkilän maalausten surrealistisia tornirakennelmia muistuttava torni. Poliisien autokin on muokattu nopean muskeliauton arkkityypiksi. Alkukuva asettaa tunnelman unenomaiselle pikkutarinalle. Myös tarina "Kommissarie Likanen i GAS" (KK) käyttää samanlaisia kuvia, joissa ympäristöt ovat vieläkin tunnistettavia; otsikkokuvan tunnistaa Vasastanin ja Kungsholmenin väliseksi sillaksi, ja lopun takaa-ajokohtauksessa liikutaan Ropstenin metroaseman ja läheisen kaasuaseman välillä. Näissä tarinoissa korostuu Pirisen Tukholma nimenomaan surrealistisena ympäristönä; se ei ole niinkään todellisuudesta irti kuin liioiteltua, ylikorostettua ja siksi unenomaista todellisuutta.

"Vägspärren -tarinan alkukuvassa näkyy hyvin Pirisen tapa muuntaa Tukholman kaupunkikuva surrealistiseksi." - kuva: © Joakim Pirinen
"Vägspärren -tarinan alkukuvassa näkyy hyvin Pirisen tapa muuntaa Tukholman kaupunkikuva surrealistiseksi."

Soker-Sakari toimii kaupungin surrealististen haltuunottojen kautta. Esimerkiksi jäätyään kiinni myymälävarkaudesta Sakari käy selittämään asiaa järjettömin sanakääntein viattomalle ohikulkijalle, jota hän seuraa kotiin saakka Tunnelbanan kautta. Sakari rauhoittuu tyhjennettyään ohikulkijan jääkaapin pataan, ja lähtee keitostaan syöden paikalta. Koko episodissa Tukholman kaupunkiympäristöt on kuvattu varsin realistisesti lukuun ottamatta surrealistisia detaljeja; tankkia kadulla ja Galago-lehteä lukevaa pingviiniä metroasemalla. Sitä vastoin tapahtumaketju itsessään on surrealistinen ja kaoottinen. Sakari jatkaa sitä kotiinsa asti, puhuen kiinnijäämisestään joka käänteessä ohikulkijoille. (SC s. 6–8) Sakari onkin Tukholman karnevaalikuningas, joka suuruudenhulluissa unissaan kyntää kaupungin pyörätuolilla kolmeen osaan (SC s. 22).

Ehkä Sakarin haltuunotoista näyttävin on hänen baarivierailunsa CaféCafé-pintapaikassa, jossa hän ensin murtaa portsarin auktoriteetin itkuun asti muistuttamalla yhteisestä menneisyydestä tarkkailuluokalla. Sisällä baarissa Sakari pitää todella hauskaa, juo Chateau Vadeauta pullokaupalla, hiekoittaa juppipojan iskuyritykset ja päättää illan massiivisella hevi-tanssiesityksellä tanssilattialla. Lopulta hän pakenee vartioita lasiseinän läpi. (SC s. 40–45) Sakari murskaa pintapaikan omahyväisen luottamuksen iltaelämän naurettaviin pelisääntöihin kuten muutkin Tukholman kulissit.

 

Kylmät asunnot

Toistuva ympäristö Pirisen sarjakuvissa ovat yksinäisten suurkaupunkilaisten asunnot, Sokeri-Sakarin lähiöluukku, Beppo-karhun asunto Ringvägenillä tai homoseksuaalin asunto keskustassa. Kahden keski-ikäisen veljeksen kohtaamisesta kertovassa Två bröder (KK) -sarjassa toisen veljen lähiöasunto toimii miesten yksinäisyyden ja ahdistuksen kuvaajana. Ruokaakaan vieraalle ei ole kuin yksi sipuli. Asunto ei ole edes lähiössä, vaan omassa lähiökunnassaan. Kun veljet ovat ahdistaneet toisiaan muistelemalla äidin kuolemaa ja jutuilla muinaisista koulukavereista, nousee lopulta puolikas aurinko lähiön ylle. Koko asunto on kuva pohjoismaisen suurkaupungin eristyneisyydestä; veljesten vähäpuheisuudesta saa sen kuvan, ettei kummallakaan veljellä ole muuta sisältöä elämässä kuin asunto ja teollisuustyö. Suurkaupungin tylyydestä ja asuntopulasta kertoo myös lyhyt De skyddssökande (KK) -sarja, jossa ravintolassa tavannut pariskunta on menossa tytön luo "teille". 1800:lla kruunulla kuussa vuokratussa asunnossa ei ole ovea eikä keittiössä lattiaa. Tyttö ei edes tiedä, vuokraako hän asuntoa olohuoneen myttyineen kalustettuna vai ei. Hirviömäinen vuokraisäntä asuu vessassa, ja polttaa asunnon kun poika erehtyy avaamaan vessan oven. Lopulta pariskunta pakenee pojan asunnolle, joka on sänky sillan alla.

Sokeri-Sakarin oma asunto on tyhjäksi riisuttu, vailla muuta sisustusta kuin patja, kaljapullot ja Sakarin hevilevyt. Samalla seudulla asustavan Sakarin äidinisän asunto on ylhäällä jättimäisessä kerrostalossa, jonka parvekkeelta näkyy tunnelbanan tunnus ja horisontissa uhkaavia siiloja – ydinvoimala tai muuta teollisuutta. (SC s. 11) Esiinnyttyään albumin lopulla rock-tähtenä Sakari päätyy jatkoille homoseksuaalisen miehen asunnolle keskustan kivitaloon, asuntoon täynnä designesineitä. Vaistomaisesti Sakari täyttää koko asunnon valtavilla juhlilla johon hän kutsuu kaikki keskustassa hengailevat suurkaupungin paviaanit, bileisiin jotka ovat koitua koko asunnon tuhoksi. (SC s. 57–60) Asunto on Sokeir-Sakari-sarjassa yksinäisyyden ja vierauden pesäke suurkaupunkilaiselle, ei koti vaan bunkkeri suojana muilta. Samaa ahdistusta kuvaavat myös nuoren yksinäisen karhumiehen elämää kuvaavat Beppo-tarinat, jotka päättyvät aina Bepon keittiön roskikseen, johon viimeisin ahdistuksen aihe heitetään.

"Sokeri-Sakarin isoisä asustaa abstraktissa lähiötalossa Tunnelbana-aseman yllä." - kuva: © Joakim Pirinen
"Sokeri-Sakarin isoisä asustaa abstraktissa lähiötalossa Tunnelbana-aseman yllä."

Suurkaupungin yksinäisyys tunkeutuu jouluna myös nalleperheen kotiin tarinassa En liten rackare på julafton (KK) Ensin ilmaantuu haamumainen joulupukki, jonka porona on sarvipäinen kala, säkissä vain sahanpurua ja koko pukki kuolee kuusen alle. Kuten poliisi-sika selittää, yksinäiset ihmiset kuolevat mielellään jouluaattoisin perheiden seurassa. Oikea pukkikin, naapurin haikara tulee, ja tuo nalleperheeseen pikkuveljen. Nalleperhe keskiluokkaistuu ja muuttaa pientaloon Jordbrohon; sinne tulee tarinassa Ufo mot Jordbro (KK) vieraaksi käsittämätön ulkoavaruuden olento, joka puhuu sekavia, tuhoaa asunnon sisustuksen, ulostaa olohuoneeseen ja lopulta räjähtää limaksi loikittuaan savuten katossa. Kummassakin sarjassa nalleperhe ei pysty lainkaan ymmärtämään asuntoonsa tunkeutuvia vieraita; asunto ei riitä linnakkeeksi ja valtaajien kanssa ei ole yhteistä kieltä.

 

Hiekkalaatikko lähiön pihalla

Lähiökerrostalojen pihan hiekkalaatikko toimii De små rackarna i sandlådan (KK) - sarjoja jäsentävänä tekijänä, jonka kautta lapset katsovat maailmaa. Lasten leikkien mielikuvitusmaailmaa jäsentää kaupunki, ei vain hiekkalaatikkoon rakennettavina ostoskeskuksina parkkipaikkoineen, vaan se on myös suoraan lähtökohtana leikeille. Yhdessä tarinassa hiekkalaatikon pojat huomaavat, että uusi vesitorni näyttää sieneltä, valkoiselta kärpässieneltä. Silloin taivaanrannan lähiö kömpii liikkeelle ja haukkaa palasen kärpässienestä, aiheuttaen kuollessaan intergalaktisen katastrofin. Pelastettuaan lähiön aikapesukoneella, maailmankaikkeuden piippurasseilla ja prinsessan Kapteeni Narkkarilta, pojat loikovat taas hiekalla – ja taivaanrannassa lähiö ja vesitorni ovat taas ehjiä. Fantastisiin mittoihin venyvä maisema on niin aidon tukholmalainen, että purjehduksella Tukholmaan tajusin yhtäkkiä Lidingön itäpuolella olevani sarjan maisemassa – tuolla nousi vesitorni, tuolla taas lähiö.

Aikuisten maailma ei pysty sarjoissa hallitsemaan lasten todellisuutta. Jos pihan uudesta leikkikapistuksesta Dom små rackarna där ner i sandlådan (KK) -tarinassa ei ole koirahevoseksi eikä talotaloksi edes mielikuvituksen voimalla, siitä tulee chileläinen vankila kun Garcia-poika kertoo että tähän leikkiin tarvitaan vanki ja piiska. Paikalle ilmaantuva kaupungin pukumies on aivan hämmästynyt kun pojat leikkivät vankilaa avaruusraketilla. Mielikuvituksen vapaudesta riippumatta lähiön maailma on kuitenkin uhkakuviinsa kangistunut. Lähes jokainen vähäänkään omituinen mieshenkilö hiekkalaatikon tienoilla on "ruma ukko" tai "juoppo", ja kun kiertelevä taikuri Merclino tulee huvittamaan lapsia – jossa hän epäonnistuu täydellisesti – lapset vain toteavat taikurin taiottua itsensä kadoksiin: "Vart tog han vägen, fyllogubben?" "Äh, han gick väl till sybostemlaget". (KK)

Kysymys näissä tarinoissa on ennen kaikkea lasten näkemyksestä kaupunkiympäristöstä. Sivun tarinassa En liten liten liten liten liten liten liten rackare från sandlådan (KK) nallepoika lähtee hiekkalaatikolta seikkailemaan ja kulkee neliömäisen luolan läpi, paratiisin puutarhojen kautta taikurin luo ja löytää palatsin, josta ihmiset tulevat ulos erilaisina kun sisäänmennessään. Kotiin tultuaan poika kertoo matkoistaan; ja isä selittää että luola on alikulkutunneli moottoritien ali ja taikuri seudun alkoholisti, paratiisin puutarha lähiön puisto ja palatsi lähijunan asema. Poika on raivoissaan; isä pilasi hänen ilonsa kuten jouluna juotunaan liikaa glögiä jolloin tekoparta putosi ja joulupukki kuoli.

 

Hiekkalaatikosta baaritiskiksi

Aikuisten maailman fantastisuus ei juuri poikkea lasten maailmasta. Yksi pelottavimmin tutunomaisista sarjoista on "Bardisken utomhus", jossa nallen lapsuuden hiekkalaatikko muuttuu baaritiskiksi ulkoilmassa. Sen tarina on kuin humalainen uni; hallitsematonta levitaatiota myöten. (UBR s. 22–23) Samaa tunnelmaa tavoittaa "Gå hem" -tarina (UBR s. 107–124) jossa Pirinen kuvaa matkaansa studioltaan pohjoisen keskustan Vasastanissa kotiin Hammarbyhyn; matkaa joka purkautuu välillä pysähtyneiksi kaupunkifantasioiksi "trooppisesta Seychellin torista", "Tukholman linnasta, joka on yksi maailman moderneimmista" tai "tunnelbanan asemilla on jykevät nimet". Matka katkeilee; välillä Pirinen tyhjentää henkilökunnan hylkäämää Alfa-antikvariaattia Drottninggatanilla, vierailee Beppon asunnolla Söderin Ringvägenillä ja päätyy lopulta Prinsen-baariin kustantamon juhliin. Kotiin eteläisiin kaupunginosiin hän pääsee vasta pitkitetyn unijakson jälkeen jossa hän muun muassa tupeksii alastomana Nallegöteborgin kadulla; herätessään Skanstullin sillalla auringonnousussa Pirinen näkee perheensä Globenia suurempina.

"Pirisen vaellus kotiin päättyy Skanstullin sillalle." - kuva: © Joakim Pirinen
"Pirisen vaellus kotiin päättyy Skanstullin sillalle."

Nämä kaksi tarinaa tavoittavat jotain olennaista suurkaupungista sen asukkaan kannalta. Kaupunki ei ole vain se kaupunki jossa kuljemme arkisin, vaan sen on myös se kaupunki jossa kuljemme unissa ja unen rajoilla tai humalassa, kaupunki jonka maantiede voi muuttua ja kadut vaihtaa paikkaa, ja sisätilat muuttua ulkotiloiksi ja päinvastoin. Itsekin kuljen joka yö aina uudella tavalla vääristyneessä Turussa kaduilla joita ei enää ole, ei vielä ole tai ei koskaan tulekaan olemaan.

 

Tunnelbana – bunneltana

Tukholman massiivinen metrojärjestelmä, Tunnelbanan, on keskeinen Tukholman kokemusta jäsentävä tekijä. Sokeri-Sakari kulkee aina tunnelbanalla jolla voi joko kulkea keskustaan "jag drar till stan" tai paeta sieltä "Conny slinker ner i tunnelbanan". Samaan tapaan kuin kaikki muutkin Tukholman ympäristöt, Tunnelbana on Sakarin valtakuntaa, jota hän hallitsee surrealistisena valtiaana kuten työskennellessään Tunnelbanan lipunmyyjänä – Sakari leimaa matkustajien koko liput, solmii pummilla matkustavan porttiin ja häätää lopulta kaikki matkustajat asemalta. (SC s. 26–27) Sakarin viimeinen matka alamaailmaan alkaa myös Tunnelbanalla - hän pyörtyy hurmioituneena pornolehden ylevästä kauneudesta ja päätyy kunnalliseen alamaailmaan, jossa pakolaiset pumppaavat peltipaloja metrovaunujen pyöriin, jotta ne kolisisivat, ja tarkastavat jätevesiä. Viemäritunnelien asukkien luota hän lopulta päätyy vanhempiensa yläluokkaiseen kotiin albumin loppukohtaukseen. (SC s. 61–65)

Sarjassa Bunneltanan (KK) nallepoika matkalaukkuineen odottaa illalla väsyneenä tunnelbanaa "Voj, jag är trött som en bil! Nu ska det bli skönt att åka tunnelbana". Junan sijaan tunnelista tuleekin valtavaa ghettoblasteria hinaava haikara, Bullertranan, ja hänen perässään pitkä kulkue erilaisia surrealistisia olentoja, joiden nimet tai lauseet ovat anagrammeja tunnelbana-sanasta, kunnes lopulta Bannulletunarna-hirviöt ajavat koko väen pakosalle, ja nallepoika ottaakin zeppeliinin kotiin. Tuttu kaupunkiympäristö muuttuu taas uneksi.

Tunnelbana on myös ahdistava ja uhkaava paikka, kuten Den universella bristen på respekt -albumin sanattomassa Beppo-sarjassa, jossa Beppoa veitsellä uhkailevat gangsterit saavat lopulta vain puukotettua toisensa ja hirttäydyttyä, ja Beppo menettää vaatteensa alushousuja myöten paikkaillessaan roistojen haavoja (UBR s. 12–13) Beppo ei muutenkaan oikein selviydy tunnelbanassa, kuten tarinassa "Dressed for depress – Klädd & rädd" (KK) jossa hän saa silkkaa ahdistuneisuuttaan tunnelbanan siivoojan suuttumaan uuteen Hennes&Mauritz-pukuunsa. Mutta mikä oikein tekee tunnelbanasta ahdistavan, kun kummituksetkin saavat kummitella siellä vain 02.05–05.10 välillä SL:n määräyksestä? Kysymys lienee enemmänkin niistä peloista ja odotuksista, joita asukkaat heijastavat tunnelbanaan. Sarjassa Vip-Vice-Vd (KK) nallepoika äiteineen istuutuu vahingossa laitapuolen kulkijan seuraan; ensin he luulevat että samaan penkkiin istuutuva liikemies pelastaa heidät, mutta piankin liikemies osoittautuu hysteeriseksi häiriköksi, jonka laitapuolen kulkija poistaa jämäkästi junasta. Viimeisessä ruudussa hirviömäisen näköinen kuningas tulee ovesta sisään – ehkä juoppo olisi sittenkin ollut paras matkaseura.

 

Stocksund ja slummi; kansankoti ja sen kääntöpuolet

Den universella bristen på respekt -albumin Gulliver-parodia Gull-Ivars Resår kuvaa hyvin symbolisesti Tukholman sosiaalisia eroja. Jo sen kansikuvassa jättiläinen Gull-Ivar tuhoaa lähiö-Tukholmaa; jätti tunkee juuri virtaviivaista C20-tunnelbanajunaa kalsareihinsa samalla kun taustalla savuaa perustuksiltaan kaadettu lähiötorni. SE-tunnuksilla varustetut lentokoneet ovat voimattomia jättiä vastaan, ja etualan isän, äidin ja pienen lippalakkipäisen pojan muodostaman ydinperheen kovin Pirisen omakuvan näköinen isä heristää nyrkkiä jättiläiselle.

Tarina on kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että Sokeri-Sakarin upporikas veli Ivar de Conrad on lähtenyt upporikkaasta kodistaan viettämään railakasta iltaa kaupungilla. Surrealistissa kuvissa kuvataan, miten Ivar vaeltaa rikkaiden suosimista pintapaikoista toiseen samalla kun bileet etenevät alkudrinkistä kokaiinin, toogabileiden, naiseniskun ja pimeän taksin kautta "yhteiskunnan toisella puolella" asustavan veljen kohtaamiseen ja primitiivisten tervehdysten vaihtamiseen kadulla. Seuraavana aamuna Ivar herää Hammarbyn lähiöstä, sen kääpiöasukkaiden maahan sitomana. Ivar repii itsensä tietysti irti, jolloin hänen bokserishortsinsa rikkoutuvat. "Nej, jag ser inget som helst egenvärde i att passera genom innerstan klädd så här. Nu får jag stanna os här i slummen", Ivar möykkää lähiön asukkaille. "Först tar dom våra dagisplatser och så nu det här!", toteaa lähiön asukas toiselle irvistäen kun Ivar lähtee tyhjentämään lähiön pizzeriaa. Lähiön suomalaisasukas Otto Ville yrittää sisällissodan aikaisella kiväärillään pelottaa Ivaria pois: "Nu knäpper jag ten viite saatan!" mutta luoti vain puhkaisee yhden Ivarin finnin.

Lähiön asukkaat eivät keksi muuta kuin pyytää apua asuntojen välisissä tiloissa asustavalta karhupariskunnalta, jotka kutsuvat jätin juhliin välitiloihin, joissa Ivar on saman kokoinen kuin isäntänsä, jotka eivät ole yhtä riippuvaisia fyysisestä koosta kuin ihmiset. Illalliskeskustelu muuttuu absurdiksi keskusteluksi Tukholman sosiaalisista eroista Herra Karhun (HK), Rouva Karhun (RK) ja Ivarin välillä:

RK: "Har du funderat nåt på att återvända in till stan"
I: "Jag bor i Stocksund och det är bra, inte lika belastat med förutfattade meningar som Lidingö, 'Djursan' eller ens Danderyd -" (Mässäilee)
HK: "Javisst, Men du får ju också tänka på att du är så mycket större än alla andra härikring..."
I: "Ja, och det beror på att jag har mer pengar. Det är inget man kan ändra på, eller hur?" (Polttaa sikaria)
HK: "Nu har ju stadsdelsnämnden köpt dig den här laxfärgade Hugo Boss – kostymen -"
I: "Ja, och det hade dom inte behövt göra. Jag stannar här så länge jag finner det intressant, okej?" (Virtsaa karhujen olohuoneen lattialle)
I: "För vad skulle frihet annars vara?"
RK: "Ja inte vet jag"
HK: "Suck" (Herra Karhu luuttuaa virtsat pois)
RK: "Titta, vädret är bättre i Stocksund än här!" (Katsotaan televisiota)
I: "Det är det alltid" (Nukahtaa)

Seuraavana päivänä herra Karhu taluttaa 50-luvun lähiömaisemassa valtavaa TWAR-bakteeria, jonka on etsinyt Ivaria varten ja kertoo löydöstään lähiön asukkaille. Mutta nämä ovat järjestäneet karnevaalin kirpputoreineen ja myyjäisineen ja ostaneet Ivarille lentolipun New Yorkiin; jossa valtavan kokoiset mustat miehet hämmästelevät kääpiökokoista, hätääntynyttä Ivaria: "Yo! Dig da midgit yonder." "Wodda pale wonder" ... mutta oikeudenmukaisuudellakin voi olla rajansa; sarja päättyy ruutupariin, jossa Herra Karhu miettii miten käy jos kruunun kurssi yllättäen vahvistuukin dollariin nähden – toisessa ruudussa kaksi kertaa WTC-tornien kokoinen Ivar hämmästelee kääpiökokoista New Yorkia: "Men vad är det här för jävla skämt?"

"Jätti Gull-Ivarin egon koko riippuu rahan määrästä kuten Tukholman rahaväen yleensäkin." - kuva: © Joakim Pirinen
"Jätti Gull-Ivarin egon koko riippuu rahan määrästä kuten Tukholman rahaväen yleensäkin."

 

Vaikka sarjan tarina onkin unenomainen, ovat miljööt Hammarbystä Stureplanin kautta New Yorkiin koko ajan symbolisesti tunnistettavia. Faabeli kertoo myös ironisesti Tukholman todellisista eroista. Vanhaa, aatelista rahaa edustava ökyrikas Ivar muistuttaa kovin niitä ällöttäviä juppeja, joiden kanssa esimerkiksi Ruotsin kuningasperheen lapset seurustelevat. Hän katsoo Stocksundin puutarhakaupungista käsin alaspäin Hammarbytä, joka on yksi kansankodin prototyyppejä 1930–50-luvulla Ruotsin parhaiden arkkitehtien suunnittelema funktionalistinen asuntoalue kunnollisille, työssäkäyville ruotsalaisille. "Slummia" ei kuvata mitenkään slummina; sen yhteisö on kyvykäs helposti kokoamaan voimansa jätin karkottamiseksi. Unenomainen faabeli puuttuu suoraan niihin todellisiin sosiaalisiin eroihin, joita Tukholman kaupunkiin on sisäänkirjoitettu. Ivar saa edustaa Tukholman rikkaiden täydellistä mauttomuutta.

Lähiön sosiaalinen järjestelmä ei kuitenkaan puolustaudu vain rikkaita öykkäreitä vastaan. Omkring sandlådan (KK) -tarina alkaa kun hätääntyneenä takaisin Turkkiin juokseva kurdipakolaispoika tönäisee vahingossa tunnelbanan ylikulkusillalla eläkeläisrouva Anebrattin nurin. Samaan aikaan toisaalla kovikset ryöväävät hiekkalaatikolla leikkivän nallepojan uuden ämpärin ja ajavat pojan pois. Eläkeläisrouvan kaatuminen eskaloituu lähikaupan juorumyllyssä nopeasti koko lähiön rasistiseksi kampanjaksi siirtolaisia vastaan:

 

- Fru Anebratt har blivit nerslagen av en invandrarunge!!
- Nä nu jäsicken!
- Fru Anebratt måste ringa polisen, det är mitt råd.
- I hellskotta heller! Vad kan dom göra? Lagen biter inte på barn.
- Så det första dom gör när dom kommit hit är att slå ner våra gamla.
- Nu går jag att säga dem ett sanningens ord.
- ?
- Det hän angår oss alla!
- ?
- Ja, det enda jag får sälja blir väl bananer.
- Stryk e fint!
- Så gör vi inte i Sverige!
- Kom inte hit och slå våra gamla!
- Kom ut och slåss.
- Högg dom fru Anebratt?
- Vem är fru Anebratt?

Vihaisten lähiöasukkaiden kampanja saa aseet, kun kovikset tekevät rahaa saadakseen pakolaispojan kanssa läjittäin "negerbollar" – etnisiä lihapullia. Lähiön asukkaat ostavat kaikki poikien kauppaamat pullat ja heittelevät niillä pakolaisperheen ikkunaa – saaden aikaan sellaisen mekkalan lähiöpihalla, että puolustettavana oleva rouva Anebratt hälyttää poliisit. Pullien heittely on kuitenkin turhaa, sillä pakolaisperhe on kääntynyt poliisin puoleen löytääkseen poikansa ja yrittää juuri selvittää ongelmaansa punaniskapoliiseille tulkin välityksellä – kaikki kurdinkieliset kommentit esitetään kuvina. Paine lähiössä purkautuu kun lähiön asukkaat luulevat että toista koviksista, jolla on ämpäri päässään, on luultu turkkilaiseksi. Ruotsalaisten kovisten kolttoset eivät lähiöasukkaita kiinosta. "Får man bju på en folköl hem hos mig?" "Det finns inga invandrare. Topp." Kovikset taas antavat ämpärin palkkana pakolaispojalle, joka kokoaa siihen lähiön asukkaiden parvekkeen ikkunaan heittelemät pullat, ja kotiin palaava pakolaiperhe löytää poikansa parvekkeelta. Nälkäiset poliisit saavat vältettyä pakolaisperheen ruokatarjouksen mellakkahälytyksen varjolla, ja löytävät rauhalliselta hiekkalaatikolta sinne jääneet lihapullat. Pakolaisperhe erehtyy luulemaan, että parvekkeelta löytyneet, siististi ämpäriin kootut lihapullat ovat naapurien tervetuliaislahja heille. Viimeisessä kuvassa surullinen nallepoika löytää ämpärinsä sijaan hiekkalaatikolta vain pullatarjottimen.

Sarjakuvassa on varsin kyynisiä kommentteja ruotsalaisten vapaamielisyydestä. Poliisit luulevat nähdessään kaupan ovella kyltin "ute för Sverige" että oikeasti pakolaisia pullilla heittelemässä oleva kauppias on kutsuttu kertausharjoituksiin. Samaan tapaan kuin maahanmuuttajille jaettavissa opaskirjoissa sanotaan että vaimojen lyöminen "ei kuulu tapoihin" Ruotsissa, lähiön asukkaat huutavat pakolaisperheelle "näin ei tehdä Ruotsissa". Vaikka itse tapahtumaketju on fantastinen ja sen kuvitus surrealistinen, se puuttuu suoraan todellisiin ruotsalaisiin asenteisiin, joissa oma asuntoalue halutaan pitää puhtaana pakolaisista, ja isänmaallisuus ja rasismi ovat suoraan keskenään vaihdettavia.

 

Unia ja hallusinaatioita Tukholmassa

Pirisen sarjakuvien unenomainen ja fantastinen Tukholma paljastuu tarkemmassa analyysissä nimenomaan surrealistiseksi, ylirealistiseksi Tukholmaksi. Kaupunkia kuvataan näissä sarjoissa pirullisen ylitarkasti sosiaalisena ympäristönä. Tukholma on Pirisen sarjakuvissa koko ajan tunnistettavissa, vaikka sen rakennukset ja ympäristöt vääristyvät unenomaisiksi. Kaupunkiympäristöä enemmän vääristyvät tapahtumat – esimerkiksi Sokeri-Sakarin seikkailut muistuttavat unia, joissa pääsee toteuttamaan kaikki patoutuneet sairaat mielihalunsa.

Pirisen kaltaisesti vääristynyttä kaupunkia ovat käyttäneet sarjakuvissa myös esimerkiksi Max Andersson Pixy-albumissa, jonka Tukholmasta on suora yhteys maanalaisella Manalaan tai Herra Matti Hagelbergin B.E.M-sarjojen Bonuskaupunki, joka on yhtä lailla Helsinki kuin Gotham City New York. Pirisen Tukholmalla on kuitenkin vahvempi yhteys todellisuuteen unen ja hallusinaation piirteistä huolimatta.

Tukholma kääntyy Pirisen sarjakuvissa uneksi tai hallusinaatioksi, mutta samalla nämä fantastiset piirteet kuvaavat purevammin Tukholman todellisuutta kuin mihin realismi koskaan pystyisi. Kuten Theodor Adorno sanoi, Kafkan fantasiat kuvaavat byrokratian todellisuutta paremmin kuin mikään sosialistinen realismi koskaan voisi pystyä. Pirisen sarjakuvien fantastiset piirteet kertovat häijymmin osuvan tarinan kansankodin arjesta kuin mihin vailla unta ja hallusinaatiota päästäisiin. Ne kertovat siitä, mitä Tukholma on psyykkisenä tilana, unena tai hallusinaationa. Ja eikö kaupunki loppujen lopuksi olekin ennen kaikkea asukkaittensa kollektiivinen uni tai hallusinaatio?

teksti: © Mikko Laaksonen
kuvat: © Joakim Pirinen

 

takaisin sisällysluetteloon


Kirjallisuus

Joakim Pirisen sarjakuvat:

Pirinen, Joakim: Kvarteret Kniven. Tago, Tukholma 1989.

Pirinen, Joakim: Stora boken om Socker-Conny. Ordfront Galago, Tukholma 1998.

Pirinen, Joakim: Den universella bristen på respekt. Ordfront Galago, Tukholma 1999.

Kvarteret Kniven – albumissa ei ole sivunumeroita (!). Socker-Conny-tarinan kuvasivujen sivunumerointi on sama kaikissa editioissa, myös suomennoksessa. Kaikki kuvat © Joakim Pirinen.

Muut

Johansson, Ingemar: Storstockholms bebyggelsehistoria. Markpolitik, planering och byggande under sju sekler. Gidlunds, Värnamo 1991 (1987).


www.Film-O-Holic.com/widerscreen