Kimmo Ahonen – Wider Screen 1/2001

CHARLIE DANIELS
– COUNTRYN VIIMEINEN PUNANISKA?

Ote The Charlie Daniels Bandin kappaleesta (What This World Needs is) A Few More Rednecks (1989)

Country-musiikin lyriikoissa rajaseutu on ollut perinteisesti vahvasti läsnä, sekä fyysisenä että erityisesti mentaalisena paikkana. Country toistaa kertomuksia vapaista, ylpeistä miehistä, vahvoista, rakkaudenkipeistä naisista, loputtomasta tiestä ja aavasta preeriasta, lähtemisestä ja kotiinpaluusta. Vaikka moni edelleen mieltää countryn etelän punaniskojen hillybilly-meiningiksi, tosiasiassa country on nykyään amerikkalaisen keskiluokan musiikkia. Mielikuva countrysta työväenluokan raavaiden äijien vetistelymusiikkina ei pidä enää paikkansa. Countryn suosion kasvu 1990-luvulla on tuonut uutta yleisöä ja nostanut pinnalle artisteja, joiden musiikki on kaukana punaniska-countrysta. Suosituimmat artistit myyvät rapakon takana hämmästyttävän paljon: Garth Brooks ohitti 1990-luvulla itsensä Elvis Presleyn levymyynnissä nousten kaikkien aikojen myydyimmäksi artistiksi Yhdysvalloissa. (Veith 1997)

Nashville-countryn kehitystrendinä oli 1960-luvulla musiikin jatkuva viihteellistyminen, jota vastaan outlaw-countryn rehvakkaat jullit hyökkäsivät 1970-luvulla. Uuden countryn artistit 1990-luvulla ovat sen sijaan houkutelleet nuorta yleisöä siirtämällä musiikin painopistettä kohti valtavirtapoppia ja välttämällä sanoituksissa tyypillisimpiä country-kliseitä. Menestyslevyjä tehtailevien, pop-countrya edustavien artistien ohella alalla on kuitenkin vielä mukana vanhoja jääriä, jotka itsetietoisesti haluavat edustaa pikemminkin countryn "menneisyyttä" kuin "tulevaisuutta".

Ehkä kaikkein ristiriitaisin, joskaan ei tunnetuin, country-artisti on Charlie Daniels. Jo 1950-luvulla ensimmäisen bändinsä perustanut Daniels on kiinnostava hahmo, jonka tähtikuva on vuosien varrella muuttunut 1970-luvun etelän kapinallisesta 1990-luvun äärikonservatiiviseksi patriootiksi. Tarkastelen seuraavassa Danielsin uraa ja hänen imagonsa muuttumista sekä hänen harvinaisen suoraviivaisesti artikuloitua ideologiaansa. Lähteenä käytän hänen musiikkinsa ohella erityisesti hänen omille kotisivuilleen kirjoittamiaan artikkeleita ja vertaan niitä konservatismin kehitykseen 1980- ja 90-luvun Yhdysvalloissa.

1970-luvun kapinallisesta...

Country-musiikin historiassa cowboy-hahmon symbolinen merkitys on läpikäynyt monia muutoksia. Gene Autryn 1930-luvun reipas lehmipoika, Waylon Jenningsin 1970-luvun outlaw-murisija tai Garth Brooksin cowboy-hattuun sonnustautunut Kiss-fani ovat tyyppeinä kaukana toistaan. Puhdasotsaisen cowboyn sijaan outlaw-miehet hyödynsivät toista arkkityyppiä, rähjäistä reissujätkää (Rambling Man), jonka hahmossa vastakulttuuri ja rajaseudun sankarimyytti yhdistyivät erikoisella tavalla. Kuitenkin Charlie Danielsin tapauksessa hahmoon yhdistyy vielä yltiöpäinen patrioottisuus ja itsetietoinen syvän etelän kulttuuriperinnön vaaliminen. (Malone 1993, s. 111–113)

Charlie Danielsin luokittelu country-nimikkeen alle on harhaanjohtavaa, sillä hänen musiikkinsa on yhdistelmä countrya, rockia, bluesia, bluegrassia ja gospelia. Ei ole liioiteltua väittää, että Daniels on yksi amerikkalaisen juurimusiikin eri tyylilajien innovatiivisimpia yhdistelijöitä. Pohjois-Carolinassa vuonna 1936 syntynyt Charlie Daniels ansaitsi 1960-luvulla leipänsä Nashvillessä studiomuusikkona ja yritti siinä sivussa läpimurtoa kirjoittamalla omia kappaleita. Lahjakkaalla kitaristi-viulistilla oli vientiä countryn pääkaupungissa, ja hän soittikin mm. Bob Dylanin albumeilla Nashville Skyline, Self Portrait ja New Morning. Kiintoisana detaljina mainittakoon, että Daniels oli jonkin aikaa myös mukana Leonard Cohenin kiertuebändissä. Ajatus Cohenista ja Danielsista samassa bändissä tuntuu – Danielsin myöhemmät vaiheet huomioonottaen – vähintäänkin kummalliselta, mutta tuolloin elettiinkin 1960-luvun loppua, jolloin Daniels oli vielä rivimuusikko eikä konservatiivisten country-arvojen symboli.

Daniels perusti The Charlie Daniels Bandin 1970-luvun alussa ja lähti The Allman Brothers Bandin viitoittamalle poluille yhdistämällä southern rockin elementtejä (tuplakitarat, pitkät jamit, korskeat sanoitukset) perinteiseen countryyn. Teini-idoliksi ei leveälierisellä cowboy-hatulla kasvonsa peittäneestä, tukevasta ja muhkeapartaisesta multi-instrumentalistista kuitenkaan ollut. 1970-luvun loppua kohden southern rockin suosio alkoi hiipua ja niinpä Daniels reivasikin bändin linjaa kohti suoraviivaisempaa countrya 1980-luvulla. Samalla Danielsin imago alkoi muuttua.

Vuonna 1980 ilmestyneellä albumilla Full Moon on kappale In America, jossa Daniels suorasanaisesti kertoo Amerikan uudesta kansallisesta heräämisestä. Se on omistettu amerikkalaisille panttivangeille Iranissa, ja se ilmestyi aikana, jolloin Jimmy Carter yritti epätoivoisesti neuvotella iranilaisten kanssa samalla, kun Ronald Reagan kävi menestyksellistä vaalikampanjaa. Kappaleessa hehkutetaan, kuinka Amerikka on taas yhtenäinen ja itsevarma kansakunta. Amerikkalaisten silmille ei enää hypittäisi, sillä "we are walking real proud and we are talking real loud again", ja jos venäläiset eivät halua uskoa tätä, niin "they can all go straight to hell".

In Americaa voisi helposti luulla reaganilaisuuden ylistyslauluksi. Daniels ei kuitenkaan, ainakaan vielä tuolloin, ollut Reaganin kannattaja. Itse asiassa Daniels, kuten monet muutkin etelän artistit, oli tukemassa Jimmy Carterin valintaa vuonna 1976. In Americassa hän kuitenkin käsittelee samoja teemoja ja itse asiassa käyttää samantyyppistä retoriikkaa kuin Reaganin valinnan puolesta liputtaneet uuden uskonnollisen oikeiston äänitorvet.

Vastaavaa kansallisen yhdistymisen teemaa viljelivät myös uskonnollisen oikeiston näkyvimmät hahmot, suositut tv-papit Jerry Falwell, Pat Robertson ja Jim Bakker, jotka astuivat polleasti poliittiselle näyttämölle vuoden 1980 presidentinvaaleissa. He kehuivat Reaganin edustavan uutta, vahvaa johtajuutta, paluuta konservatiivisiin perusarvoihin ja pesäeron tekemistä 1960- ja 70-luvun epävarmuuden ja itsekritiikin aikaan. (uskonnollisen oikeiston ideologiasta ks. Lejon 1988, s. 21–42)

Yhdistyminen, eräänlainen Nation under God -ajattelu oli näkyvissä myös In Americassa, jossa todetaan, kuinka Amerikka on palautettava oikeamielisyyden tielle, "in the path of righteousness", minkä jälkeen "God bless America again". Näin Danielsin lyriikka on kuin suoraan uskonnollisen oikeiston linjapuheista. Virkaanastujaispuheessaan Reagan julisti, kuinka amerikkalaisilla on kaikki oikeus sankarillisiin unelmiin (Lejon 1988, s. 67), ja niitähän reaganilainen viihde sitten 1980-luvulla tarjosi kukkuramitoin. In America ennakoi omalla tavallaan tätä kehitystä tarjoamalla kuvan menneet ristiriidat haudanneesta kansakunnasta. Näin kappale toimi kuin jäähyväisinä 1970-luvun johtajuuskriisille ja johdatuksena Reaganin aikakauteen.

... 1990-luvun konservatiiviksi

Jo In America osoitti Danielsin astuneen uusille poluille, mutta vielä selvemmin Danielsin suunnanmuutos näkyy Uneasy Rider -kappaleen kahdessa eri versiossa. Vielä 1970-luvulla Daniels laskettiin countryn kapinallisiin, jotka vastustivat sliipattua Nashville-meininkiä. Alkuperäinen Uneasy Rider (1973) kertoi hipistä, joka eksyy takametsien miesten kansoittamaan baariin, ja päätyy ilkeämielisten junttien takaa-ajamaksi. Kun Daniels levytti uuden version samasta kappaleesta 15 vuotta myöhemmin, oli otsikko päivitetty muotoon Uneasy Rider -88 ja sanoitus tyystin muuttunut. Nyt pilkan kohteena olivat punaniskojen sijaan seksuaaliset vähemmistöt, sillä laulun päähenkilönä on punaniska, joka eksyy kaverinsa kanssa vahingossa homobaariin ja päätyy tappeluun. Kappaleen sanoma oli siis muuttunut täysin päinvastaiseksi, mikä heijasteli Danielsin julkisuuskuvassa tapahtunutta muutosta. Uusi linja sitten täydellistyi vuonna 1989 julkaistulla Simple Man -albumilla, jonka avauskappaleessa (What This World Needs is) A Few More Rednecks todetaan:

Pelkän tekstin perusteella on ehkä vaikea uskoa, että Daniels on vakavissaan, ja onkin helpompi kuvitella näiden rivien olevan napattu vaikkapa Frank Zappan tai The Dead Kennedysin tuotannosta. Vaikka teksti tuntuu ensi lukemalta ironiselta, käy asiayhteydestä ilmi, että Daniels on enemmän kuin tosissaan. Albumilla oli kaksi avoimen kantaaottavaa kappaletta, A Few More Rednecks ja Simple Man. Niissä Daniels ruoskii liberaalia kriminaalipolitiikkaa, kannattaa kuolemantuomiota, vastustaa aseenkantoa rajoittavia lakeja, ylistää tavallista kadunmiestä ja morkkaa kieroja, verorahoja tuhlailevia poliitikkoja. Daniels esiintyi nyt karikatyyrimaisena cowboy-patrioottina, joka ylisti nyt niitä punaniskoja, joita hän oli joskus pilkannut. Daniels näytti nyt tarjoavan Reaganin hehkuttamia sankarillisia unelmia tavalla, joka taatusti jakoi kuulijat kahteen leiriin.

Läpi koko 1990-luvun Daniels jatkoi Simple Manin viitoittamalla tiellä. Tosin on huomattava, että avoimen poliittiset kappaleet ovat kaikesta huolimatta poikkeuksia Danielsin laajassa ja musiikillisesti monipuolisessa tuotannossa. Periaatteena kuitenkin tuntui olevan, että lähes jokaisella levyllä oli yksi kantaaottava kappale, Renegadella (1991) Let the Freedom Ring, levyillä America I Believe in You (1993) ja Same Ol' Me (1995) niiden nimikappaleet. Vielä väkevämpää julistusta kuultiin Danielsin kahdella gospel-albumilla, The Door (1994) ja Steel Witness (1996), joilla hän saavutti uutta yleisöä – ja epäilemättä vahvisti imagoaan fundamentalistisena patrioottina.

Vaikka Daniels on lyriikoissaan ajoittain heittänyt kovaa tekstiä, on hän kuitenkin pitänyt yllä mielikuvaa rakastettavasta, vanhoja kunnon arvoja edustavasta Cowboysta tai oikeammin ankaran rakastavasta isähahmosta. Daniels on ollut hyvin tuottelias ja myös haluttu vieras Nashvillessa kun uuden countryn artistit ovat hakeneet levyilleen uskottavuutta, joten hän ei voi siis olla aivan niin ideologinen hahmo kuin mitä hänen lyriikoidensa perusteella voisi päätellä. Kuitenkin hänen kotisivuihinsa tutustuminen tuottaa yllätyksen, sillä siellä lukijan silmille hyppää vielä sanoituksiakin kovempia mielipiteitä heittävä hahmo.

Interaktiivinen republikaani?

" … that people like Al Gore, Bill Clinton and the rest of the socialist, one world, one government crowd are trying, with disturbing success, to take your rights away from you."
(kolumnista Wake up Call)

Danielsin kotisivuilla on "soapbox", joka sisältää hänen kirjoittamiaan artikkeleita, tai tarkemmin sanottuna lyhyitä, yleensä viikoittain ilmestyviä kolumneja. Ne ovat alkaneet ilmestyä alkuvuodesta 2000, ja heinäkuuhun 2001 mennessä luettavana oli yli 150 kolumnia. On vaikea kuvitella toista artistia, joka toisi näin avoimesti julki ideologisia mielipiteitään kotisivuillaan. Kolumnit käsittelevät ajankohtaisia kulttuurisia ja poliittisia kysymyksiä, ja joskus Daniels myös vastaa lukijapalautteeseen. Soapbox antaa todella sytykkeitä interaktiivisuuteen, sen verran kärkkäitä tekstit ovat.

Seuraavassa esimerkki Danielsin ajankohtaisten asioiden kommentoinnista kolumnissa Near Miss, joka ilmestyi keväällä 2001 juuri kun Yhdysvaltain ja Kiinan keskinäinen nokkapokka oli kiivaimmillaan:

"After the recent events in China it should be evident even to the most radical dove that this world is a dangerous place and that we need a strong defense to maintain our freedom and our place in the world. (…) The chinese are our enemies, most of the Middle East is our enemy and anyone who thinks we've heard last of Russia should find themselves a good head doctor. Unfortunately, planet earth is inhabited by some power hungry slime balls and we have to deal with them in a realistic and pragmatic way and that means having the strongest military possible. Nothing less will do."

Yhdysvaltain Kiinan- ja Kuuban-politiikka näyttää olevan Danielsin lempiaiheita. Daniels pahoittelikin tuoreeltaan olympiakisojen myöntämistä Pekingille: "By giving the games to China the International Olympic Committee is helping legitimize the most repressive regime since Joseph Stalin." (kolumnista Giving In). Ohjuspuolustusjärjestelmää ponnekkaasti kannattava Daniels esiintyy kolumneissa haukkana, joka ylistää veteraaneja ja armeijaa sekä haukkuu asemäärärahoja leikkaavia, Kiinaa ja Venäjää "mielisteleviä" poliitikkoja. Näin hän asettuu samaan linjaan republikaanisen puolueen kovan linjan edustajien, kuten Jesse Helmsin, kanssa. Helmsin tavoin myös Daniels kritisoi kovin sanoin YK:ta ja korostaa, kuinka Yhdysvaltain tulisi olla vapaan maailman esikuvana.

"Voimattomaan" ulkopolitiikkaan ja puolustusvoimien laiminlyömiseen löytyy varsin ennalta arvattava syypää: Bill Clinton, "a Slick-Talking Draft Dodger", joka on jatkuvasti Danielsin tulilinjalla. Ilmeisesti Clinton symboloi Danielsille kaikkia niitä liberaaleja pyrkimyksiä, joita hän aktiivisesti vastustaa. Myöskään viime presidentinvaalien aikaan Danielsin kanta ei jäänyt epäselväksi: "We don’'t know who will win the oval office. One thing about it, if Al Gore gets elected the snail darter and spotted owl won't have anything to worry about. I'm not so sure about the rest of us." (kolumnista Here We Go Again)

Daniels ja Limbaugh

Pehmoilevan liberalismin vastakohdaksi Daniels nostaa sinnikkään amerikkalaisen individualismin. Rakentaessaan kuvaa perinteisistä amerikkalaisista arvoista Daniels ottaa usein esimerkkejä Amerikan Yhdysvaltain historiasta, erityisesti vapaustaistelijoista. Historia on argumentaation väline, jossa menneisyyden suurmiesten pyyteetön isänmaallisuus asetetaan modernin, "moraalisesti rappeutuneen" Amerikan vastakohdaksi. Danielsin käsitys historiasta on paitsi yltiöisänmaallinen myös yltiöromanttinen, eikä epäilevällä revisionismilla ole sijaa Danielsin hehkutuksessa. Seuraavassa, Bushin valinnan varmistumisen jälkeen kirjoitetussa, kolumnissa Leadership Daniels vetää Yhdysvaltain ulkopolitiikan pitkän linjan historiaa. Kehuttuaan Lincolnin, Rooseveltin ja Trumanin ryhdikkyyttä johtajina hän pääsee rinnastamaan Clintonin virkakautta edeltäviin presidentteihin:

"Ronald Reagan scared the daylights our of Khadaffi and George Bush chased Saddam back into the hole he crawled out of. These men were leaders, men of decisive action who took the bull by the horns and held on until they accomplished the goals they set out to achieve. They stood in the breach and took the heat from the press, the Congress and whoever else wanted to criticize them. To lead means to march in front of everybody else and show them the way to go and the only leadership we've had in the last eight years is in the direction of socialism and moral decay. It's time for some real leadership. The Republicans have the White House and both houses of Congress, albeit by a razor thin margin and it's time to do some business."

Daniels pistää siis avoimesti toivonsa republikaanienemmistöiseen kongressiin. Kuitenkin hän kolumnissaan Same Ole Me kiistää olevansa demokraatti tai republikaani ja sanoo äänestävänsä henkilöä, ei puoluetta. Moinen kommentti ei tunnu kovin vakuuttavalta em. mielipiteiden jälkeen, mutta toisaalta eihän riippumattoman "lännen miehen" – tai tarkasti ottaen etelän miehen – imagoon sovi jonkin puolueen linjaan sitoutuminen.

Uskonnollisesti Danielsin sitoutumisessa sen sijaan ei ole mitään epäilystä. Konservatiivien liberaaleja vastaan käymän kulttuuritaistelun jatkuvat kiistakapulat, abortti ja koulun rukoushetki, ovat toistuvia teemoja Danielsin kolumneissa. Fundamentalistien tapaan hän käyttää jyrkkää kieltä tuomitessaan abortin – ja sen puolustajat. Uskonto on muutenkin kolumneissa vahvasti läsnä. Daniels taivastelee maallistuneen maailman menoa ja kirjoittaa hartaasti Jeesuksesta ja kristillisistä hyveistä.

Sisäpolitiikassa Daniels herjaa selkärangattomia, median pillin mukaan tanssivia poliitikkoja, jotka tuhlaavat verorahoja "hyödyttömiin" kohteisiin, kuten sosiaaliturvajärjestelmän kehittämiseen. Hän kannattaa lämpimästi Bushin veronalennusesitystä (kolumni Tax Cut) ja vastustaa kaikkia hankkeita kasvattaa valtion menoja – paitsi puolustusmenoja. Seattlen mellakoiden lääkkeeksi Daniels suositteli kansalliskaartin käyttöä, ja hän on myös tiukasti kritisoinut ympäristöliikettä. Erityisesti radikaalit ympäristöaktivistit ovat Danielsin hampaissa:

"These people just go around mouthing off about conservation and repeating and embellishing everything they hear some kook say about the ozone layer, global warming, and the depletion of the rain forest. They are arrogant, militant and don't know anything except what they've been told." (kolumnista Enviroment)

Danielsin kommentit muistuttavat 1990-luvulla suosittujen radion ja television oikeistojyrien, kuten Rush Limbaughin tai Oliver Northin puheita. Limbaugh pilkkasi estoitta Clintoneita, kehui omahyväisin äänenpainoin konservatiivista ideologiaansa ja julisti kulttuurisodan liberaaleja vastaan. Teoksessaan See, I Told You So, hän määrittelee liberalismin seuraavasti: "Modern-day liberalism is a like a disease or an addiction that literally has the power to destroy the character of the person who falls under its spell." (Limbaugh 1993, s. 78)

Limbaughin mukaan oli aika käydä vastahyökkäykseen, kamppailuun pysyvien arvojen ja amerikkalaisten instituutioiden puolesta "sosialistisia" oppeja levittäviä liberaaleja, feministejä ja ympäristöaktivisteja vastaan. Daniels pauhaa kolumneissaan pitkälti samojen asioiden puolesta kuin Limbaugh. Limbaughin tapaan Danielsilla on kaksi käsitettä, joita käytetään lähes kirosanana aina, kun puhutaan USA:n ongelmista: "liberals" ja "big government". Kolmas kirosana on "political correctness" joka onkin avainkäsitteitä liberaalien ja konservatiivien välisessä kädenväännössä. Poliittista korrektiutta pilkkaavat Daniels ja Limbaugh edustavat molemmat sitä kulttuurihegemonian vastaiskua, jota Susan Faludi kuvaa kirjassaan Takaisku. Feministien mollaamisessa Daniels on tosin huomattavasti maltillisempi kuin Limbaugh, jonka mukaan: "Feminism was established so that unattractive women could have easier access to the mainstream of society." (Limbaugh 1993, s. 200)

Limbaughin ohjelmat olivat suosituimmillaan 1990-luvun alussa, jolloin Clintonin hallinnon voitonhuuma vaihtui vuoden 1994 kongressivaalien murskatappioon. Itsevarmat republikaanit julistivat oman ohjelmansa, Contract With American, joka oli konservatiivien mahtipontisin poliittinen manifesti vuosikymmeniin. Ohjelma on retorisesti kiinnostava, sillä se on laadittu argumentti/vasta-argumentti -tyylillä siten, että ensin esitetään tyypillinen liberaali näkökanta asiasta otsikolla "Myth" ja sen jälkeen republikaanien kanta otsikolla "Fact". Danielsin 2000-luvun kolumnit käsittelevät samoja asioita kuin republikaanien poliittisilta tavoitteeltaan ylimitoitettu ohjelmapaketti. Mistä tämä kertoo? Ainakin siitä, että Yhdysvaltain sisäpolitiikassa konservatiivien ja liberaalien välinen kuilu on edelleen olemassa ja että uskonnollisen oikeiston kulttuuritaistelu liberalismia vastaan jatkuu edelleen.

Kulttuurintutkimus ja konservatismi

Miten Charlie Danielsiin pitäisi suhtautua? Suurin osa kulttuurintutkijoista ja aika suuri osa historiantutkijoistakin lienee Danielsin kammoamia liberaaleja, tai ellei jopa vielä pahempaa, marxilaisia. Danielsin maailmankuva edustaa heille (meille?) lähes suurinta mahdollista "toiseutta". Eurooppalaisesta näkökulmasta Danielsin mielipiteet tuntuvat absurdeilta, välillä suorastaan uskomattomilta, ja hänet on helppo leimata äärikonservatiiviksi hihhuliksi.

Ignoroiva lähestymistapa on kuitenkin kaikkea muuta kuin ongelmaton. 1970-luvun kulttuuriälymystön yleiskielteinen asenne kaikkea konservatismia kohtaan näkyy kulttuuritutkimuksessa edelleenkin varsin jyrkkänä edistys/taantumus-vastakkainasetteluna. Esimerkiksi käy aina yhtä poleeminen Douglas Kellner, jonka mukaan kriittisen kulttuurintutkimuksen pitäisi asettua edistyksellisten voimien taakse kamppailussa sortoa, taantumusta ja alistavaa kulttuurihegemoniaa vastaan. (ks. Kellner 1998, esim. s. 107–117)

Näistä lähtökohdista Daniels näyttäytyy patamustana punaniskana, amerikkalaisen kulttuuri-imperialismin musiikillisena ruumiillistumana. Danielsin sivuuttaminen pelkkänä taantumuksellisena reliikkinä on kuitenkin harhaanjohtavaa. Kaikesta huolimatta Danielsin edustamilla arvoilla on edelleen oma kannattajakuntansa Yhdysvalloissa – muutenhan George W. Bush ei olisi voittanut Al Gorea.

Paradoksaalista kyllä, liberaaleja intellektuelleja solvaava ja omien sanojensa mukaan "tavallista kansaa" edustava Daniels on itse tavallaan intellektuelli, tai ainakin hän pyrkii vaikuttamaan lukijoidensa mielipiteisiin ottamalla aktiivisesti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin. Mutta mikä on se kansanosa, jota Daniels oikeasti edustaa? Countryn kuulijakunta on muuttunut, eikä etelän uhmakas ultra-amerikkalaisuus todellakaan puhuttele suurta ostavaa yleisöä. Kaupallisesti Danielsin ura on ollut viime vuosina laskusuunnassa, joten Daniels ei ole mikään varsinainen mainstream-artisti. Toisaalta tämä antaa hänelle mahdollisuuden puhua suunsa puhtaaksi ja esittää jyrkkää ideologiaansa ilman vaimentavia peitelauseita. Kotisivujensa perusteella hän sijoittuu lähelle republikaanien uskonnollista oikeistosiipeä, ja monet hänen mielipiteistään olisivat luultavasti liian paksuja Bushin keskivertoäänestäjien nieltäväksi. Daniels ei siis edusta countryn keskimääräistä kuulijakuntaa sen enempää kuin suuren hiljaisen enemmistön ääntä.

Daniels esittää vanhatestamentillista, rajaseudun ihanteita edustavaa, kompromisseja kaihtavaa kansan miestä – ehkä vähän samaan tapaan kuin John Wayne vanhoilla päivillään. Mielipiteiltään Daniels muistuttaa yhä enemmän Waynea, tosin sillä edellytyksellä, että Wayne ei korostanut uskonnollisuuttaan. Yhtymäkohtia löytyy siitäkin, että Daniels on nykyään ideologisesti yhtä kaukana valtavirrasta kuin mitä Wayne oli 1970-luvulla.

Pitääkö kulttuurituotteet jakaa hyviin ja pahoihin niiden edustaman ideologian mukaan? Vaikka Danielsin edustama ideologia tuomittaisiin konservatiiviuhona, niin miten sitten pitäisi suhtautua hänen monipuoliseen, amerikkalaista musiikkiperintöä oivallisesti hyödyntävään musiikkiinsa? Joka tapauksessa on vaikea erottaa miestä ja hänen musiikkiaan, kun kyseessä on artisti, joka antaa kolumnissaan Amazing seuraavan kuvauksen poliittisista ihanteistaan:

What do you think? God Bless America."

teksti: © Kimmo Ahonen
kuvat: © http://charliedaniels.com

Charlie Danielsin kotisivut - The Charlie Daniels Band Official Website [http://charliedaniels.com]

Danielsin artikkelit löytyvät kohdasta Soapbox, josta voi valita artikkelin nimen mukaan. Jotkut vanhemmista artikkeleista eivät avaudu kunnolla, mutta muuten sivut toimivat oikein hyvin.

Contract With America. The Bold Plan by Rep. Newt Ginrich, Rep. Dick Armey and the House Republicans to Change the Nation. Toim. Ed Gillespie and Bob Schellhas. Times Books, New York 1994

Faludi, Susan: Takaisku. Julistamaton sota naisia vastaan. Suom. Marjo Kylmänen ja Tuuli-Maria Mattila. Kääntöpiiri, Helsinki 1994.

Kellner, Douglas: Mediakulttuuri. Suomennos Riitta Oittinen ja työryhmä. Vastapaino, Tampere 1998.

Lejon, Kjell O.U.: Reagan, Religion and Politics. The Revitalization of a 'Nation Under God' during the 80s. Lund University Press 1988.

Limbaugh, Rush: See I Told You So. Pocket Books, New York 1993.

Malone, Bill C.: Singing Cowboys and Musical Mountaineers. Southers Culture and the Roots of Country Music. The University of Georgia Press, 1993.

Veith, Gene Edward: Country Music Culture Wars. Values and Symbols of Nashville. (Artikkeli printattu internetistä kesäkuussa 2001, mutta sisällön perusteella arvioisin kirjoittamisvuoden olevan 1997, sillä perusteella että elokuussa 1982 syntynyttä LeAnn Rimesia kutsutaan siinä 14-vuotiaaksi.) [http://www.milligan.edu/communications/Library/Articles1/CountryWars.htm]