Janne Rosenqvist - Wider Screen 3-4 / 2000

VERTIGO
Vertigo – punainen kyynel
(1958)

Vertigo sai valmistuessaan kriitikoilta melko nuivan vastaanoton. Se on sikäli ymmärrettävää, että elokuva ei ollut mikään helposti lähestyttävä jännäri, jollaiseen oli totuttu. Alkupuolella melkein ylinäytellyltä komedialta vaikuttava elokuva oli liian suolainen pala nieltäväksi, ja vasta myöhemmillä vuosikymmenillä mestariteos on saanut ansaitsemaansa arvostusta komeillen aina välillä tärkeimpien elokuvajulkaisujen ja arvostelijoiden kaikkien aikojen parhaiden elokuvien listoilla.

Vähältä myös piti senkin suhteen, että Vertigoa ylipäätään on myös jälkipolvien mahdollista ihastella. Aina muutaman digitaaliefektipöllistelyn nykyään sietää sen ansiosta, että huipputekniikan avulla Vertigo herätettiin taannoin restauroituna henkiin täydessä 70 mm:n loistossaan VistaVisionin virkeissä väreissä kera Bernard Hermannin jyhkeän levottoman, loistavan musiikin. Restauroitu Vertigo oli elokuvataiteen, sisällön, laadun ja muodon merkittävä työvoitto aina värikoodattuja, kuuluisia painajaisjaksojaan myöten. Muutoin jo pahasti rapistunut mestarisnäyte olisi jäänyt elämään vain kirjoituksissa sekä kuluneissa esitys- ja tv-kopioissa ja virttyneissä videonauhoissa.

Ainoa oikea tila, jossa Vertigoa voi esittää on elokuvateatteri. Vain suurella kankaalla syntyvä huimaus värähtelee katsojan tajuntaan korkeanpaikankammona laukaistakseen painajaismaista tyhjyyden tunnetta. Vertigo on huima syöksy katolta kuiluun. Alun avarista kuvista perspektiivi vaihtuu syvään tyhjyyteen. Vaikutus on edelleenkin yllättävän tehokas: liikkumista ulkoisesta sisäiseen myötäilevät täydellinen kerronnallinen kudos ja hienostunut tyylitaju, jolla suuret taiteilijat erotetaan hanttimiehistä. Mielen labyrintti ei ole koskaan ollut – kuin ehkä David Lynchin Blue Velvetissä – yhtä aikaa niin aistillinen ja piinaavan tuskallinen. Tilanteet, tilat ja kuvat ovat arvoituksellisia, ja on vaikea kertoa, koska päiväuni päättyy ja painajaisuni alkaa, tai päinvastoin.

Vertigo kertoo tutun tarinansa James Stewartin esittämästä san franciscolaisesta poliisietsivästä, joka joutuu jäämään ennenaikaiselle eläkkeelle pahanlaatuisen korkeanpaikankammonsa takia. Vastahakoisesti Stewart ryhtyy eläkkeelle päästyään vakoilemaan vanhan ystävänsä vaimoa, koska aviomies epäilee, että menneisyyden tapahtumista on tullut naiselle vakava pakkomielle. Stewart seuraa naista ympäri San Franciscoa ja ajautuu yhä syvemmälle monimutkaisten tapahtumien ja mielensä syövereihin.

Kerrontaa dominoivat rankkojen pakkomielteiden kuvaukset: petoksen ja seksuaalisen halun noidankehä, tirkistely eli voyerismi, maanisen omistushaluinen ja mahdoton rakkaus sekä sairaalloinen pelko kontrollin menettämisestä. Ne sekoittuvat tyhjyyteen syöksyvän pyörteen tavoin ihmismielen mentaaliseen todellisuuteen, aistimaailmaan ja harhakuviin. Rakkaustarinana Vertigo on armoton: on mies, jolle nainen on mysteeri mutta jonka täydellisyyttä pitää voida täydellisesti hallita; on nainen, joka tekee kaikkensa miellyttääkseen miestä. Vertigon juonipalapelin mysteerit ovat yhtä aikaa kauniita ja häiritseviä. Pimeässä ytimessään elokuva on surumielinen kuvaus rakkaudesta, jota manipuloivat seksuaalinen intohimo ja petos sekä omistamisen pakkomielle. Loppukohtaus onkin mykistävää katseltavaa. Kunnon elokuvaohjaaja viis veisaa katsojan tunteista – aina ei tarvitse miellyttää. Kontrollin menettämisen pelko on olennainen osa Stewartin esittämän ex-poliisin romanttista etsintää. Liian kova yritys kontrollin saavuttamiseksi aiheuttaa lopulta sen totaalisen menetyksen.

Hitchcock ei koskaan pitänyt Vertigon naispäähenkilöstä, Kim Novakista, mutta minusta hänen roolisuorituksensa keinotekoisen kauniina Madeleinena on kaikessa ironisuudessaan erittäin osuva: se omalta osaltaan korostaa kärkevää hitchcocklaista allegoriaa siitä, miten pintapuoliset seikat dominoivat ihmisten mielikuvia ja käsityksiä todellisuudesta.

teksti: © Janne Rosenqvist

[takaisin]