Jukka Kangasjärvi - Wider Screen 3-4 / 2000

DIAL M FOR MURDER
Täydellinen rikos
(1954)

Yhden huoneen aviorikoksia

Frederick Knottin omasta Broadway -näytelmästään käsikirjoittama Dial M for Murder eli suoristetusti suomennettuna Täydellinen rikos on Hitchcockin 50-luvun huipputöiden sarjassa aivan suotta väheksytty teos niin itse ohjaajan kuin kriitikoidenkin toimesta. Etenkin tarkasteltuna suhteessa Köyteen (1948) ja samana vuonna valmistuneeseen seuraavaan elokuvaan Takaikkunaan (1954), sillä on oma, keskeinen merkityksensä.

Muotonsa puolesta Täydellinen rikos jatkaa sitä kokeiluluonteista kokonaisuutta, jonka ohjaaja käynnisti täysin yhdessä ja samassa huoneistossa tapahtuvassa "ruumiinvalvojaisessa" Köysi. Vastaavanlaiseen tilaan pelkistämiseen ei Hitchcock siis palannut kuin vasta kuusi vuotta myöhemmin. Vaikka Täydellisen rikoksenkin murhajuoni rakentaa raaminsa erään asunnon seinien sisälle, elokuva ei kuvausteknisesti ole aivan yhtä puritaaninen: ikkunat ovat ikään kuin auki kadulle ja muihin käsikirjoituksen kannalta välttämättömiin kuvauskohteisiin. Takaikkuna sitten kruunaa tämän rajoitettujen sisätilojen jännityksen suuntaamalla katseen peruuttamattomalla tavalla myös asunnosta ulospäin, tosin vain vastakkaisen kerrostalon ikkunoihin.

Täydellinen rikos sijoittuu Lontooseen – kotoisan lämpöiseen asuinhuoneistoon, joka jo sinänsä tuo Hitchcockin elokuville tyypillisen tunteen aineellisesta viattomuudesta. Päinvastoin kuin Köydessä, Täydellisessä rikoksessa murha on vasta oletettavasti tapahtumassa. Pääosassa on hyvin toimeentuleva toimittaja Tom Wendice (Ray Milland), joka ei kuitenkaan vielä ensimmäisessä, olennaisessa kohtauksessa astu valokeilaan. Alussa tapaamme Wendicen vaimon Margotin (Grace Kelly) ja salapoliisikirjailija Mark Hallidayn (Robert Cummings) suutelemassa toisiaan ja miettimässä, koska olisi oikea aika tuoda heidän suhteensa julki. Tämän jälkeen asuntoon astuu Wendice, joka päästää vaimonsa ja Hallidayn teatteriin, vaikkei itse (muka työkiireidensä takia) ehdi lähteä mukaan. Kun Wendice jää asuntoon yksin, alkaa mysteeri: hän sopii luokseen tapaamisen miehen kanssa, joka myy autoaan. Wendice kertoo tälle seikkoja henkilökohtaisesta elämästään, paljastaa tietävänsä vaimonsa suhteesta toiseen mieheen, ja pyytää lopulta vierastaan murhaamaan vaimonsa.

Täydellinen rikos on läpeensä täynnä dialogia, jota seuratessa saa olla tarkkana, ettei menetä otettaan kihelmöivän tarkkaan suunnitellusta rikosjuonesta. Teatterinäytelmän keinoin katsoja tavallaan astuu äkkiarvaamattaan murhaajan saappaisiin, sillä jännitys perustuu yksinomaan sille, kuinka hyvin murha onnistuu, ja väkivallanteon kääntyessä päälaelleen vain siihen, kuinka hyvin syyllinen onnistuu lavastamaan syyttömyytensä poliiseille. Tällöin hienovarainen Ray Milland vasta pääseekin vauhtiin: hän on todellinen neronleimaus Tom Wendicenä, jolla on tarkka kyky nopeaan debattiin tilanteissa, joissa tilanteen kulku tulisi kertoa juuri pelastavalla tavalla oikein. Sekuntien tarkalla keskittymisellä hänen on myös huolehdittava siitä, että oikeat asunnonavaimet pysyvät oikeissa taskuissa eivätkä päädy poliisin todisteaineistoksi.

Kuuluisaa kohtausta, jossa Grace Kelly lyö kuristajalleen sakset selkään on sittemmin varioitu aivan liian monessa jännitys- ja kauhuelokuvassa. Nykysilmästä hiukan huvittavakin jakso ilmaisee toki väkivallan shokkiarvon, mutta koko tilanteen hurjuus ei perustu verelle vaan kahden toisilleen tuntemattoman ihmisen äkkinäiselle eloonjäämistaistelulle, jossa nämä eivät oikeastaan tiedä, mitä ovat tekemässä.

Täydellinen rikos kuvattiin kolmiulotteisena, mutta siinä muodossa se on perin harvoin nähty (Suomessa ei kenties koskaan?). Antti Lindqvist kirjoittaa muodon ja sisällön suhteesta (Katso 14/1988, s. 25): "Hitchcock kuvaa nämä omalaatuista ajojahtia harjoittavat ihmiset usein jonkun esteen, esimerkiksi pullorivin tai kirjoituspöydän takana. Kysymys on paitsi kolmiulotteisesta syvyysvaikutelmasta myös henkisen kosketuksen ja yhteenkuuluvuuden puutteesta."

Totta onkin, että draaman henkilöt ovat varsin vieraantuneita omista identiteeteistään, pakkomielteisen takertuneina omiin suunnitelmiinsa. Aviomies on punonut häntä itseäänkin kiehtovan monimutkaisen juonen vaimonsa murhauttamiseksi, kun taas hänen vanha opiskelutoverinsa suostuu vain päivän varoitusajalla tappamaan tuntemattoman naisen vain välttyäkseen häpeällisen sotamenneisyytensä paljastuksilta. Poliisit nähdään ainoina tekemässä työtään, joten heilläkään ei ole muuta motiivia kuin löytää syyllinen murhaan. Itse asiassa aika harvoin Hitchcockin tuotannossa katsoja jää kokonaan vaille tunnetason samaistumista, etenkin nyt, kun juuri päähenkilö on kaikista kieroutunein hahmo. Takaikkunahan siirtää vaimon tappamisen (tässä tapauksessa syynä on nalkutus) toisaalle eli vastakkaisen kerrostalon asuntoon.

Täydellinen rikos on erinomainen esimerkki Hitchcockin kyvystä luoda leppoisa viihdepaketti, jossa ihmisen pimeä puoli melkein huomaamatta on ihmiselämän voimista kaikkein suurin. Vaimonmurha on pelkkä kuje, leikki muun aviosotkun ohessa. Hithcock ei silti suostu suhtautumaan tarinaan samalla tasolla kuin murhaajansa. Esimerkistä käy pieni kohtaus, jossa vaimon saadessa tietää miehensä murhanhimosta, Grace Kellyn kasvoilla ilmentyy vavahduttavasti perimmäinen tuntemus ihmisen raadollisuudesta. Häneenkään samastuminen ei silti ole kokonaisvaltaisen helppoa, sillä taustasta on kaivettu esiin oikeastaan vain aviorikos.

Jos Täydellistä rikosta vertaa nykyelokuviin, tulee pessimistinen olo. Nykyisin osataan kyllä sukeltaa väkivaltaisen mielen sisään, mutta itse jännityksen synnyttämiseen harvoin jaksetaan paneutua. Hitchcock kulkee toista, viisaampaa tietä. Hän näyttää ulkoisen onnelan, jonka takaa varjoutuu pelkkää petosta ja mustasukkaisuutta. Kaikki se verhotaan koomisesti viihde-elokuvan pinnan alle.

Puhelin on elokuvan valmistumisajankohtaan nähden esimerkillisessä asemassa, jo alkuperäisnimenkin mukaisesti. Aikana, jolloin "soita minulle" -tyyliset iskelmät olivat muotia, Hitchcock näyttää teknisen kommunikaatiovempaimen tuhon enteenä, murhan aavistavana signaalina.

teksti: © Jukka Kangasjärvi

[takaisin]