Mietelmiä pahoinvointiyhteiskunnan sydämessä

Fight Club - © 1999 20th Century Fox Kommunismin lopullinen taisteluväsymys ja ideologioiden himmentyminen tasoittivat tietä markkinatalouden ja konsumerismin voittokululle 1900-luvun loppurutistuksessa. Länsimainen elämäntapa oli voittanut pitkän kamppailun maapallon ainoana todellisena itsevaltiaana, joka suo antejaan vain hippuselliselle planeettamme kokonaisväestöstä. Mutta onko ideologinen seestyminen merkinnyt muuta kuin aineellista hyvinvointia? Entä missä menee "länsimainen mies", joka on luonut maailmanhistoriaa ja voittanut sotia. Aikana, jolloin ainoan enää jäljellä olevan supervallankin johtajan täytyy puida jättämiään hametahroja julkisuudessa. Kuka olisi kuvitellut tällaisia "poliittisia" kysymyksiä syntyvän vuosikymmenillä 1950–1980? Miten tähän on tultu ja miten tähän on menty? Mutta ne eivät ole kysymyksiäni tässä kirjoituksessa. Vaan ennen kaikkea kysymys on siinä valkoisen keskiluokkaisen miehen nykypahoinvoinnissa, jonka puolesta David Fincherin Fight Club (1999) liputtaa. Valkoinen keskiluokkainen mies on ollut rakentamassa historiaa osana patriarkaalista järjestelmää ja konsumerismin uskontoa. Nykyään hän on hylkiö vuosituhannen vaihteen historiattomuuden, hajanaisuuden ja vähemmistöjen prosessissa. Hänestä saa tehdä pilkkaa, häntä saa väheksyä, häntä saa syljeksiä. Mutta hän ei saa arvostella ketään. Ei naisia, ei vähemmistöjä, sillä kaikki koetaan äärimmäisen negatiivisena aggressiona, jolle menneisyyden haamut antavat lisäpainoa. Valkoisesta keskiluokkaisesta miehestä on puserrettu kiltti veronmaksaja ja armas kuluttaja.

Miehisyyden kriisistä moni psykologian approbaturin suorittanut empatiatäti kirjoittelee vellavia siitä, missä nykymies rypee. Yhteiskunnan väitetään feminisoituvan ja hämmentyneen miehen on vaikea löytää itseään. Suomessa valittiin juuri naispresidentti, kyllä. Mutta uskon, että kyseessä oli enemmän elämäntapavaali kuin sukupuolivaali. Eikö juuri suomalainen mies ole ensimmäisten joukossa ollut tunnustamassa naiselle tasavertaisia oikeuksia? Historian valossa se ei sinänsä ollut mikään yllätys. Sen sijaan Yhdysvalloissa soitetaan edelleen toista viulua. Kuka enää muistaa nykyisen presidentin naisseikkailuja? Kuinka monta naisehdokasta tulevaa Amerikan päämiehen titteliä tavoittelee? Ei, näppäimistöjen kasvavasta pimputtelusta huolimatta maskuliinisuus ei ole kadonnut. Mies on ja mies pysyy, valtaa huokuvissa herraseuroissa sikari palaa niin kuin ennenkin. Mutta ehkä miehen todellakin sietää miettiä missä menee ja mitä on. Aikana, jolloin ei enää "luoda" historiaa. Aikana, jolloin suurmiehet ovat harvassa ja jolloin sota ei enää tee miehistä sankareita. Postmodernistisena aikana, jolloin kaikki on yhtä, yksi on kaikki ja kaikki sekä yksi eivät ole mitään. Mitä oikeasti tapahtuu, kun ei ole sotaa, ei hurmosta, joka laskisi pahan, hapattuneen veren. Onko ratkaisuna väkivalta?

Taistelun jäljet

"How much can you know about yourself if you've never been in a fight?"
Tyler Durden

Harvemmin mitään elokuvaa on populismin kunnailla ymmärretty niin väärin kuin Fight Clubia. Samanmoisen kohtelun ovat valtaelokuvista aikoinaan saaneet esimerkiksi Sam Peckinpah'n Hurja joukko (The Wild Bunch, 1969), Olkikoirat (Straw Dogs, 1970) ja Stanley Kubrickin Kellopeli appelsiini (A Clockwork Orange, 1971). Luonnollisesti eniten kohua on herättänyt Fincherin elokuvan pokerina heitetty sanoma väkivallasta terapiamuotona. Tämä piirre lienee tarkoituksella ironisoitu äärimmäisyyksiin. Kulutusärsykkeiden ja tietokoneiden dominoivassa maailmassa on ikään kuin uutta tuntea jotakin, kuten kipua ja jännitystä. Mitä muutakaan voi odottaa, kun miehisyyden missio huutaa poissaoloaan. Isot, "isättömät", aikuiset miehet kokevat itsensä vieraantuneiksi etsien epätoivoisesti vapauttavaa viiteympäristöä ahdistukselleen.

Fight Club - © 1999 20th Century Fox Toisaalta melko estoton väkivallalla "ilakointi" etäännyttää monet elokuvan keskeisistä ajatuksista. Toisaalta taas kulovalkean tavoin leviävät tappelukerhot eivät ole kaukana todellisuudesta. Mies nauttii jonkin rajun pelin tuoksinassa saaduista mustelmista. Ikivanhaa geeniperimäähän se: taistelujen jättämät jäljet ovat miehisyyden merkkejä. Otin iskuja vastaan enkä lähtenyt pakoon... Sitä paitsi, aluksi tappeluklubin rujon yksinkertainen filosofia kohdistaa turhautumisen ja tukahdetun raivon miehiin itseensä, ei ympäröivään yhteiskuntaan. Mission aika on vasta, kun on itse valmis. Ensin pitää mennä itseensä, jotta voi mennä muualle. Kadotetun "miehen" identiteetin etsiminen on sisäinen kamppailu. Fight Club ei ole tarina yksilön tajunnan laajentumisesta vaan sen syventymisestä. Elokuvan väkivaltaisuus on silkkaa tehokeinoa tai lähinnä inhokeinoa, onnistunutta tai sitten ei. Elokuva perustuu Chuck Palahniukin romaaniin ja kirjailijan mukaan tärkeintä tematiikassa on vapauden saavuttamisen vaikeus nyky-yhteiskunnassa. Väkivalta on mukana arvona ja keinona, koska se kasvatetaan näkemään kiellettynä, kun taas valtiovallan harjoittama väkivalta legitiiminä ja sallittuna. Näkeminen yhteiskunnan "taakse" vaatii kiellettyjen kyseenalaistamista, luopumista turhuuden temppeleiden periaatteista ja puhtaasti ulkokohtaisista arvoista.

Kellopeli appelsiinilla ja Fight Clubilla on paljonkin yhteistä, eikä pelkästään sysimustan komedian ja samansuuntaisen yhteiskuntakritiikin suhteen. Siinä missä Kubrick irvaili silloista 1960-lukulaista trendibehavioralistista näkökulmaa, Fincher suomii miehisyyden kriisiä ja kulutusyhteiskuntaa. Aikana, jolloin perinteistä psykologiaa ei enää ole. Fincherin elokuvan teemoja peesaavat esimerkiksi sellaiset 1990-luvun merkkiteokset kuten Truman Show (The Truman Show, 1998) ja American Beauty (1999), jotka puhuvat hyvin samoista asioista – kolme- tai nelikymppisen miehen kadonneesta identiteetistä. Joka tapauksessa Fight Club menee kaikkein pisimmälle, ja ehkä jopa ehdoin tahdoin, suurin surmin. Elokuvan lähiutopia on sinänsä hyvin realistinen. Oikeastaan elämme sitä jo nyt, siis hyvinvoivat keskiluokkaiset "me". Puhun utopiasta, en dystopiasta, sillä Fincher ei maalaile kauhukuvia, vaan kertoo hurmeisesta projektista nimeltä ihmisen vapautuminen – aina onnelliseen loppuun saakka.

Ihmisyyden kasvuprosessissa tärkeintä on halu tehdä kysymyksiä, halu kyseenalaistaa. Kun se hukataan, hukataanko kaikki? Reippaasti yli piri pinnan ahdetusta postmodernista paatoksestaan huolimatta Fight Club heittää jo alkupuolella olennaiset kysymykset: "Miten hyvinvointi on keskittynyt materiaaliseen mielihyvään? Miten hyvinvointiyhteiskunnasta on kehittynyt henkisen pahoinvoinnin yhteiskunta? Mikä on miehen tie ja sielunmaisema nyky-yhteiskunnassa?" Kysymykset ovat tuttuja ohjaajan aiemmista teoksista. Elokuville Seitsemän (Se7en, 1995) ja The Game – oletko valmis peliin? (The Game, 1997) Fight Club muodostaa varsin loogisen jatkumon.

Fight Club - © 1999 20th Century Fox Yhtä kaikki on toisarvoista, onko kyseessä keski-ikäistyvä perheenisä vai kolmekymppinen urautunut sinkkumies. Satiirin taustalla sykkivät vakavat kommentit alistumisesta rutiinielämälle ja suurista subjektiivisen arvokkuuden ongelmista, joita on helppo peilata länsimaiseen nykymieheen. Fight Clubin kertojahahmon, Jackin (Edward Norton), voi aivan yhtä hyvin kuvitella masturboivan aamulla suihkussa samalla tavalla kuin American Beautyn päähenkilön Lester Burnhamin (Kevin Spacey) ja toteavan sen olevan päivän parhaan hetken. Mutta mitä "edistymisen" riemukulussa muuta on edes odotettavissa. No, vastapainoksi Jack lukee pöntöllä Ikean kuvastoa ja miettii sohvaa, joka parhaiten ilmentäisi häntä ihmisenä. Todennäköisesti Fight Clubin kulttiarvo tulee vuosien saatossa vain kasvamaan samoin kuin Kellopeli appelsiinin pilkkaavan satiirin, joka tuntuu aina vain ajankohtaisemmalta ja murhaavammalta. Parasta ja karmivinta vitsissähän on, kun sillä tykitetään elämän kipeitä realiteetteja täydeltä laidalta.

Iloisten robottien yhteiskunta

"The things you own end up owning you."
Tyler Durden

Fight Club - © 1999 20th Century Fox Kun yhteiskuntatieteilijät tarttuivat 1950-luvulla ensimmäisen kerran postmodernin käsitteeseen, todettiin, että vapauden ja järjen käsitteistä on tullut vähintäänkin kiistanalaisia ja että "järjen" lisääntyminen ei ole merkinnyt vapauden kasvua tai edes riippumattomuutta. Aito vapaa-aika vaihtui illuusioon, kulutukseen. Äärimmilleen revitetty automaatio toivotti uuden länsimaisen ihmisrodun, kuluttajat tervetulleeksi iloisten robottien yhteiskuntaan, jossa kaikki on ihan hyvin, kunhan sinulla riittää ostovoimaa. Konsumerismista tuli pörssimeklareiden, konsernipomojen, liikemiesten ja ekonomien julistama uskonto, jolle kilpailijaa ei ole löytynyt.

Renessanssin humanismi teki ihmisestä oman todellisuutensa keskipisteen, vapaan tekijän ja aistijan, vapaan subjektin, jonka kautta ja jonka ehdoilla maailmaa jäsennettiin. Tämä kaikki alettiin tuomita menetetyksi 1900-luvun puolivälin jälkeen. Myöhemmät postmodernistiset kannanotot sanoivat jälkimodernin salakavalasti ilmaantuneen modernin maailman murtajaksi, jolloin järjestys muuttui postmoderniksi järjestymättömyydeksi, häilyväisyydeksi, pirstoutuneisuudeksi ja piittaamattomuudeksi. Henkinen tyhjiö oli valmis: yksilöllisyyden kumartaminen johti kollektiivien katoamiseen, poliittiset liikkeet ja ideologiat imettiin kuiviin. Massatuotannon ja -kulttuurin paine synnytti massayhteiskunnan.

"Edistyksen" jatkumon korkea veisu ei välttämättä ole inhimillisestä näkökulmasta tarkastellen mennyt toivottuja latuja, vaikka se onkin vienyt pitkälle länsimaisen hyvinvoinnin kasvattamisessa. Keskiluokkaiset ihmiset elävät keskellä hyvinvointia, joka tasoltaan vastaa vaikka menneiden maailmojen keisareiden elämänlaatua. Nykyään ongelmat on mukavasti lakaistu maton alle. Ydinsodan uhka väistyi kylmän sodan loputtua, ekokatastrofista ei enää puhuta. Väkivalta ja huumeet kummittelevat nurkan takana, mutta pitäähän porvareille ajankuluksi jotain voivoteltavaa olla, ettei yhteiskunnallinen tiedostavuus kokonaan katoaisi. Mutta miten tästä eteenpäin "kaikki on ihan hyvin" -yhteiskunnassa? Matrixissahan tällainen koettiin mahdottomaksi. Koneet olivat kehittäneet ihmisten mieliin ihanneyhteiskunnan, josta ihmiset kuitenkin heräsivät kuin painajaisesta. Ihanneyhteiskunta osoittautui mahdottomuudeksi ihmismielessä. Fiktioissa maalataan yleensä varsin synkkiä visioita. Mutta onko tulevaisuudenkuvitelmista hurjin se, että edistys jatkuu ja kaikki menee ihan hyvin? Raaka-ainetta, informaatiota ja energiaa piisaisi ja aina vain halvemmalla. Miten siis ihmisen sellaisessa kyydissä kävisi?

Pinta ja syvyydettömyys

"It's only after you've lost everything that you're free to do anything."
Tyler Durden

Nykyihmismieli on levoton. Tiedon ja kulutushyödykkeiden jatkuva virta ja valtaisa "objektiivisuus" aiheuttavat sen, että mitään eheää kokonaisuutta on enää vaikea omaksua. Loppumaton tajuntaärsykkeiden virta saa aikaan hengen ja mielen tyhjiön. Tätä Fight Club alleviivaa erityisesti ensimmäisen tunnin aikana. Sama kuin yrittäisimme katsoa yhtä tv-kanavaa, mutta keskittymistämme raastaa koko ajan se levoton ajatus, että mitä kymmeniltä muilta kanavilta tulee. Ja loppujen lopuksi vain surffaamme kanavaviidakossa valittaen, että tv:stä ei tule mitään järkevää. Huomio keskitetään kaikkialle, mutta mitään ei tarkastella liian pitkään tai liian tarkasti. Kuluttamisen ydin on siinä, että suurin nautinto koetaan sillä hetkellä, kun ostetaan. Kaikella tapahtumisella on kiire, sitä dramatisoidaan, mutta se on merkityksetöntä ja yhdentekevää tuomittuna pikaiseen unohdukseen nopean ja uusiutuvan kertakulutuksen virrassa. Enemmän ja enemmän, kuuluu sisäinen käsky.

Postmodernia kulttuuria on luonnehdittu tyhjien merkitysten kulttuuriksi, joka ei ainakaan suoraan merkitse pinnallisuutta. Pinnallinenhan voi aina olla, mutta samalla kuitenkin myöntää syvempien merkitysten läsnäolon. Syvyydetön ei merkitse samaa kuin pinnallisuus. Syvyydettömässä kulttuurissa nuo merkitykset ovat kadonneet ja vaihtoehtona on syvyydettömien merkkien kiihtyvä kertakulutus. Tärkeintä on se, miltä jokin näyttää, ei se, mitä se merkitsee. Syvyydettömyydellä on myös ajallinen ulottuvuutensa. Historiallinen syvyys, historiantaju on katoamassa, mikä merkitsee sitä, että ihmiset elävät entistä enemmän kietoutuneena nykyhetkeen, jonka ei kuitenkaan koeta antavan riittävää sisältöä elämälle, vaan turvaudutaan erilaisiin korvikkeisiin. Moderni on jääräpäisessä järkiperäisen tietoisuuden tavoittelussaan unohtanut suuren inhimillisyyden ulottuvuuden, joka postmodernissa vaatii esille tulemista, rujoinkin seurauksin.

Fight Club - © 1999 20th Century Fox Kiire ja nykyisen elämäntavan hektisyys kielii siitä, että ihmiset eivät uskalla, tai lievemmin ilmaistuna osaa, olla itsensä kanssa. Tarkoittaako se sitä, että he ikään kuin pelkäisivät omaa persoonaansa, henkistä tyhjyyttään tai ajatuksiaan – tai ajatuksettomuuttaan. Fight Clubin kertojahahmo ei osaa enää edes nukkua. Kulutususko on äärimmäisessä nihilismissään tuottanut mieliin iskostuneen mielikuvan oman persoonan arvottomuudesta. Nykypersoona punnitaan siis ulkokohtaisesti näennäisen vapauden harhamaailmassa. Ihminen arvotetaan tuottavana – ei elämää vaan taloudellista tulosta – ja kuluttavana olentona. Fight Clubin primus motor, Tyler Durden (Brad Pitt) herjaa länsimaisia miehiä elämäntapateollisuuden sivutuotteiksi, jotka naiset ovat kasvattaneet ja jotka iloisten robottien yhteiskunnassa näykkivät tietokoneita ja tekevät konemaisesti ostoksia.

Siinä miten Matrixissa ihmiskunta kuvataan konetotalitarismin lypsylehmänä, energialähteenä, niin Fight Club tarjoaa oikeastaan paljon rankempia johtopäätelmiä. Elämme orjayhteiskunnassa tässä ja nyt – konsumerismin sätkynukkeina. Tietoteknis-mediateollisessa yhteiskunnassa ihmiset on huumattu kulutususkolla, alistettu junttatalouden ja trendikkäitten pörssikurssien lypsylehmiksi maailmassa, jossa jo parin viikon ikäiselle ihmisen alulle kaupitellaan osakesalkkua. Irtiotto luonnosta on kouriintuntuva ja mitä todellisin. Inhimillinen edistysusko on pysähtynyt länsimaiseen elämänmuotoon, – Fight Clubin termein elämättömyyden muodon – hyvinvointiin, joka nykyisellään edustaa historiattomuutta ja vastuuttomuutta sekä illuusiota kahleettomuudesta ja yksilönvapaudesta. Olemmeko tuomittuja elinkautiseen ostoskeskuksessa?

Ennen kaikkea länsimaisen pahoinvointiyhteiskunnan menestystarina huutaa puutettaan pyyteettömästä inhimillisyydestä: päänsä menettäneen kanan kiireellä ja stressillä kiihdytetään pitkin keinotekoista pintaa etäälle horisonttiin, jonka auringonlaskussa siintää miinojaan enkelimäisen salakavalalla kärsivällisyydellä asetteleva ekokatastrofi – vääjäämättömästi ja peruuttamattomasti. Kiinnostaisi vaan tietää, miten kulutususkonsa oikeutuksen puolesta tärisevät, konservatiivisella populismilla täyteen ahdetut ja sielunsa myyneet mammonan lapset perustelevat "peruskristilliseen maailmankatsomukseensa" kuuluvan jatkuvuuden? Tuon jatkuvuuden maksajiksi joutuvat jälkipolvet, lapset ja lapsenlapset.

Fight Clubin mukaan vain mielettömyydestä voi löytää mielen – miten epänormaaleina pidetyistä arvoista kehittyy "normaaleja" arvoja kieroutuneessa, sairaassa maailmassa. Tietämättään elokuvan päähenkilö asettaa kaiken entisen elämässään kyseenalaiseksi päätyen tilaan, jossa mitään ei enää tarvitse kyseenalaistaa. Nollatoleranssista tulee toleranssi. Elokuvan maailmankuvan taustalla pahaa hajuaan henkii nyky-yhteiskunnan suvaitsemattomuus, joka ei ikävä kyllä ole mihinkään huvennut kulutususkon perustavanlaatuisena, uusiutuvana luonnonvarana. Ihmisarvo mitataan, punnitaan ja arvioidaan sillä, mikä on yksilön ostovoima. "Parhaiten" tämä konkretisoituu juuri Yhdysvalloissa, jossa esimerkiksi koulutus, sairaanhoito ja oikeus ovat ulottuvillasi vain ja ainoastaan, jos sinulla on varaa ostaa niitä. Kertakaikkisen matalaotsaisuuden toreilla keskinkertaisuudesta on tullut kaikkivoipa normi, joka "jalostaa" pois kaikki kulutususkon harmaamielisyydestä edukseen erottuvat, ajattelevat yksilöt. Nenä mammonan ja materian hajulle, ahneus, yhteiskunnallinen kritiikittömyys, riippumattomuus muiden ja etenkin omasta ihmisarvosta sekä inhimillisen kunnioituksen puute ovat riittäviä ominaisuuksia tekemään yksilöstä suurenkin konsernin pääjohtajan. Aatteeton ajatustapa, nautintoa janoava ja kärsimätön, sisältöä kaihtava mieli ovat tuhoisan menestystarinan airueita, jotka yllyttävät henkiseen onaniaan niin kollektiivisen kuin yksilöllisenkin tajunnan teknohuumassa.

Nami nami

"Self improvement is masturbation. Self destruction is the answer."
Tyler Durden

Fight Club osuu satuttavimmin ihmisyyden taudinkuvaan elokuvan alkupuolen terapiaryhmien kuvauksessa, joka on terävintä ja armottominta kritiikkiä, mitä valtaelokuvassa on vähään aikaan nähty. Epäkohta on todella oireellinen: miten jollain kierolla tavalla nykyihmiset on esimerkiksi huijattu inhoamaan omaa kehoaan niin, ettei siihen saisi koskaan olla tyytyväinen. Tätähän symboloi Meat Loaf Adayn tulkitsema mies, entinen mestaribodari, joka steroidien ja hormonien suurkuluttajana on sairastunut kivessyöpään, ja vielä sillä seurauksella, että hänelle on kasvanut muhkea naisen rintavarustus. Äärimmäisen miehisyyden tavoittelussa on siis heitetty kuperkeikkaa.

Fight Club - © 1999 20th Century Fox Toisaalta tämä ongelma koskettaa vielä kipeämmin ehkä nuoria naisia, tietenkin toisin motiivein, mutta samasta asiastahan on kyse: itseinhosta, jota mikään ei sammuta, suvaitsemattomuudesta muita ja ennen kaikkea omaa itseään kohtaan. On surullista lukea laihdutusmenetelmien välillä artikkeleita esimerkiksi syömishäiriöiden aiheuttamista vakavista ongelmista. Ihmistä ei kasvateta olemaan sinut edes oman kehonsa kanssa. Miten voidaan siis odottaa, että hän olisi henkisesti tasapainoinen.

Joka tapauksessa elokuvan terapiakokoukset varsin tervetullutta kritiikkiä kaiken maailman tonneja ja dollareita maksaville viikonloppuseminaareille, joissa omaa sisäistä, hyvien fiiliksien posetiivaria itsestään etsivät, läpeensä pinnallistuneet laumasielut hakevat selkä piitä karmivasti elämyksiä ja keinoja toteuttaa itseään. Näissä lantiotaan keinuttavien "nami nami" -maakareittein sisäistä hyvinvointia korostavissa humpuukisessioissa nykyihmisen todellinen tila, todellinen henkinen köyhyys ja syvyydettömyys pulpahtaa esille kuin mätivä paise, jonka roiskeita pitäisi normaalilla itsesuojeluvaistolla varustetun yksilön paeta eikä suin päin syöksyä sen ytimeen.

Negatiiviset tunteet lakaistaan positiivisen ajattelun alle kytemään ja ihmisestä muokataan iloinen kuluttaja, joka tavarataloissa käy notkeasti sekä hymyilee tarttuvasti ja hilpeästi niin tavaroille kuin kanssakuluttajillekin. Ikään kuin joillakin hokkuspokkustempuilla kulutususkon luomakunta kykenisi puhaltamaan pois suoniaan syövyttävän materiavirran. Ne, jotka kuumeisesti toitottavat etsivänsä itseään, todistavat vain, etteivät ole todellakaan löytäneet mitään arvokasta, ja tuskin koskaan tulevat edes löytämään. Postmodernin maailman todelliset lapset kun elävät vain hyötyessään. He eivät pysähdy omaan itseensä. Se on masentavaa, kun ihminen jonkin tapahtuman tai kokemuksen jälkeen sanoo pysähtyneensä ajattelemaan, miettimään arvojaan ja elämäänsä uudelleen. Herää vain kysymys, että miksi hän ei ole sitten ennen ymmärtänyt, osannut tai vaivautunut niin tekemään.

Ihmisyyden puolustajat

"You are not your job. You are not the money in your bank account. You are not the car you drive. You are not how much money is in your wallet. You are not your fucking khakis. You are the all-singing, all-dancing crap of the world."
Tyler Durden

Yleensä valtio mielletään puskuriksi ja ihmisyyden puolustajaksi kansalaisten ja pääoman välimaastossa. Valtio puolustaa ihmisiä, joita tuottavuuteen ja kasvuun uskova pääoma polkee. Valtio pitää huolta niistä (=tuottamattomat), jotka pääoma hylkää hyödyttöminä. Valtio "siivoaa" kannattamattomuuden kuonan inhimillisyyden nimissä. Mutta toisaalta, eikö valtio toimi juuri niin, että se pitää kapitalismia pystyssä helpottamalla ihmisten ja luonnon riistoa pääoman omantunnon tuskista vapautettujen pelisääntöjen mukaisesti? Valtio inhimillisten arvojen puolustaja – myyttiä ja harhaako?

Ensikädessä myös valtiokoneisto palvoo rahaa taatakseen omat edellytyksensä ja turvatakseen valtaa pitävien edut ja koskemattomuuden. Eikö ihannekansalainen ole juuri kiltti veronmaksaja ja sokea kuluttaja, jolta konsumerismin nimissä on manipuloitu pois halu kyseenalaistaa, koska kyseenalaistaminen on myrkkyä vapaan ajattelun yhteiskunnassa. Kuluttavan ihmisen ei tarvitse ajatella vaan kuluttaa ja etsiä nautintoja materian toreilta. Tässä valossa Fight Clubin uusromanttinen lopetus saa oman ulottuvuutensa, vaikka elokuvan viittaukset anarkistiseen järjestelmään eivät juuri kestä tarkastelua. Loppujen lopuksi myös hyvinvointi on valintaa, yksilön valintaa.

Esimerkiksi Sartre on varoittanut humanismista, joka palvoo ihmistä kuin jumalaa korkealla jalustallaan. Hänen mukaansa moinen humanismi kätkee fasismin siemenen. Pääoman ja valtion hyppysissä tällainen humanismi on ase. Yhteiskunnallisen ja yksilön vapauden ihanteita syötetään mielellään nälkäisille suille, jotka tukitaan hyvinvoinnin kliseillä. Tässä kulutushumanismissa taloudellisesti tuottava mutta "äänetön" ihminen korotetaan tärkeimmäksi arvoksi, hänen materiaalinen hyvinvointinsa asetetaan kaiken edelle, kun taas henkinen hyvinvointi on vaivihkaa hyllytetty takavasemmalle. Jos ylimääräistä potkua ihmisestä riittää, niin käyttäköön hän sen energian vaikka tv:n visailuohjelmiin. Henkisen pahoinvoinnin oireet lakaistaan maton alle vetoamalla toissijaisiin syihin ja seurauksiin. Uutisissa esimerkiksi suomalaisenkin hyvinvointi tuntuu olevan verrannollista siihen, kuinka paljon enemmän hänellä on taas rahaa kuluttaa. Oravanpyörässä on ihan hauskaa, kunhan saa uusia tavaroita. Ja mitä valittamista voi edes olla, kun sinulla on jo kaikkea ja mahdollisuus hankkia vielä enemmän.

Humanismin loppu ja alku

"You are not special. You are not a beautiful or unique snowflake. You are the same decaying organic matter as everything else."
Tyler Durden

Karkeasti sanoen ihminen rakentaa käsityksensä itsestään ihmiskuvan (mm. kokemusmaailma ja -ympäristö) pohjalta. Fight Clubin kertojahahmolla, Jackilla, tällaista ei selvästikään ole. Hän on historiaton, virikkeetön ja persoonaton vailla sosiaalista ympäristöä. Jack on tilanteessa, jossa hän ei osaa antaa mitään muotoa omalle elämälleen, puhumattakaan tarkoituksesta. Elokuvan skitsofrenia-teemaan on hieman hämmentävästi kätketty ne perimmäiset yksilön ihmiskäsitykseen liittyvät kysymykset, joilla jäsentää ja käsitellä omaa tarkoitustaan, arvoaan, päämääräänsä ja merkitystään. Ihmiskäsityksensä puitteissa yksilön tulisi ottaa kantaa siihen, mikä on hänelle keskeistä ja oikeaa ihmisenä – mikä on oman elämän ajatus, idea.

Fight Club - © 1999 20th Century Fox Humanistinen ihmiskäsitys luottaa ihmisen kykyyn kasvaa ja kehittyä, tahtovana ja luovana olentona. Fight Club alkaa tilanteesta, jossa Jack ei täytä mitään näistä. Hänen sisäinen kokemusmaailmansa on joko olematon tai sitten niin täynnä, ettei hän pysty sitä enää käsittelemään. Mutta tietämättään juuri sisäisen kokemusmaailman kriittinen minä (Tyler Durden) alkaa viedä Jackia eteenpäin, kohti päämäärää, kohti yksilön kehitystä. Koko elokuvan ajan Jack oikeastaan kommunikoi itsensä kanssa etsien järkeä ja totuutta. Fight Club kertoo toisaalta konsumeristisen humanismin lopusta ja toisaalta uuden, henkisemmän ja radikaalin humanismin alusta lopun päättymättömässä prosessissa. Humanistisen ihmiskäsityksen teesien mukaan löydettyään oikean tiedon ihminen ei enää tee väärin. Fight Club on matka aineellisen hyvinvoinnin syövyttämästä ihmismielestä kohti ihmistä ainutlaatuisena, henkisenä olentona. Sitä paitsi moderni humanismihan näkee ihmiskunnan historian henkisenä vapautumisprosessina ja suosii moniarvoista etiikkaa, mikä kieltämättä tarjoaa väljyydellään erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Eli ihminen voi valita sen, mikä on hyvää ja mikä oikeaa. Tämän pohjalta, kuinka kaunis Fight Clubin loppukohtaus oikeastaan onkaan. Nietzscheläisittäin sanottuna: hyvä kohottaa vallantuntoa, tahtoa valtaan, valtaa itseään ihmisessä, nousta ihmisiä ylemmäksi voiman ja ylenkatseen kautta.

Elämän lopullinen, kosminen, viiltävä yksinäisyys sekä harhailu jumalattomassa maailmantilassa vailla todellisia kiinnekohtia suurempiin tarkoitusperiin asettaa lopullisen kysymyksen: "Olenko minä kaiken keskus?" Ja mitä ihmisellä todella on? Hän syntyy, sen jälkeen hän kantaa kuoleman ilmettä ja pelkoa, kunnes hän kuolee. Miten vain ihminen sitten elääkin, elämän voima ei ole pystynyt voittamaan kuoleman voimaa – ellei tiede tule joskus toisin todistamaan. Luonnonvalinnan edessä hän on edelleen voimaton. Kuolemista voidaan pitkittää, mutta jonain päivänä kokeilu nimeltä ihmissuku ehkä päättyy. Nouseeko sen tilalle jotain uutta, älykkäämpää ja kovempaa? Heiluttaako Telluksen vallan valtikkaa meidän jälkeemme Eino Leinon kuvaama Ylermin ylpeän isännän suku: "... joka ei kuololle kumarra, ei matele Manalle mennen."

Kirjallisuus

Baudrillard, Jean: Lopun illuusio eli tapahtumien lakko. Alkuteos L'illusion de la fin ou la grève des événements (1992). Suom. Mika Määttänen. Gaudeamus, Helsinki 1995.

Bauman, Zygmunt: Postmodernin lumo. Suom. Jyrki Vainonen. Toim. Pirkkoliisa Aphonen & Timo Cantell. Gummerus, Tampere 1996.

Coupland, Douglas: Tuntematon sukupolvi. Tarinoita kiihtyvästä kulttuurista. Alkuteos Generation X: Tales for an Accelerated Culture (1991). Suom. Marja-Liisa Tirkkonen. Art House, 1992.

Eco, Umberto: Matka arkipäivän epätodellisuuteen. Alkuteos Semiologia quotidiana (1984). Suom. Aira Buffa. WSOY, Helsinki 1985.

Kellner, Douglas: Mediakulttuuri. Alkuteos Media Culture. Cultural studies, identity and politics between the modern and the postmodern (1995). Suom. Riitta Oittinen ja työryhmä. Vastapaino, Tampere 1998.

Ketonen, Oiva: Eurooppalaisen ihmisen maailmankatsomus. WSOY, Helsinki 1989.

Ojanen, Eero: Filosofiat ja fasismi. Puheenvuoroja eurooppalaisen kulttuurin tilasta. Atena Kustannus, Jyväskylä 1996.

Sandström, Daniel: Fight Club och David Finchers färder i 1990-talet. Filmhäftet, nr 1/2000.

Taubin, Amy: So good it hurts. Sight and Sound, November 1999.

Valtaoja, Esko: 8 kurkistusta tulevaisuuteen – usko tai älä. Tiede 2000, nro 1/2000.